Politiikka -se paha peikko

Viime viikkojen aikana käymiäni keskusteluja on leimannut muutama useasti toistuva piirre. Ensiksikin olen ollut hirveän yllättynyt siitä, kuinka mielellään ihmiset esim. baareissa ovat valmiita keskustelemaan yhteiskunnallista asioista. Keskusteluja on käyty autoverotuksesta, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, ilmastonmuutoksesta, työllisyydestä jne. Monissa keskusteluissa eri aiheita on käyty läpi kattavammin kuin monessakaan vaalipaneelissa olisi mahdollista käsitellä. Lopuksi kuitenkin ainakin joka toinen keskustelukumppani toteaa: ”niin, mutta siis enhän mä tiedä politiikasta yhtään mitään” tai että ”en mä siis yhtään seuraa politiikkaa”. Ja kuitenkin olemme juuri keskustelleet niistä tämän hetken ydinkysymyksistä, samoista asioista, joiden parissa politiikassa päivittäin tehdään töitä.

Väkisinkin on pistänyt mietityttämään, että mikä siinä politiikka-käsitteessä ihmisiä niin paljon vieroksuttaa. Ihmiset kuitenkin seuraavat yllättävänkin tarkasti sitä, mitä ympärillä tapahtuu ja ihmisillä on mielipiteitä sekä halua muuttaa asioita. Ainakin minulle, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, politiikka merkitsee niiden yhteisten asioiden hoitoa ja niihin vaikuttamista. Sitä, että mielipiteiden annetaan kuulua, ja että niiden asioiden eteen tehdään töitä, joille halutaan parannusta.

Sille, että politiikkaa pidetään jonakin ”pahana peikkona” on monia syitä. Usein syynä pidetään sitä, että puolueiden välillä ei ole tarpeeksi eroja. Oikeasti niitä eroja kuitenkin löytyy ja paljon. Pikemminkin vika on siinä, ettei eroja saada näkyviin. Väitän, että yksi iso syy siihen on meidän verraten maltillinen poliittinen kulttuurimme. Demokratiaa kunnioitetaan ja tasapainon säilyttämiseksi pyritään kompromisseihin päätöksiä tehdessä. Hyvä sinänsä niin, sillä vakaa poliittinen tilanne on tärkeä turva yhteiskunnallemme ja palveluiden tuottamiselle. Samalla se mahdollistaa parhaiten myös taloudellisen kasvumme. Edellä mainitussa on tietysti se vaara, että politiikasta tulee väritöntä.

Toinen tärkeämpi syy on kuitenkin se, että liian usein poliitikot puhuvat toisilleen, eivät kansalle. Usein tv-tenteissä ja ihan tavallisissakin paneeleissa osallistujat puhuvat niin vaikeilla termeillä, että vaatii aikamoista taitoa osata erottaa se varsinainen sanoma käsitetulvan joukosta. Mielestäni se ei yhtään lisää poliitikon tietämystä asiasta, jos hän osaa puhua asioista vaikeilla käsitteillä. Sen sijaan uskon, että ne todella tietävät asioista eniten, jotka osaavat puhua aiheesta niin, että ymmärtäminen onnistuu vähän yksinkertaisemminkin. Populismiin ja asioiden liialliseen yksinkertaistamiseen ei tietenkään tule ryhtyä. On niitäkin politiikkoja nähty, jotka osaavat kansaa kiihottavasti puhua pitkään niin, etteivät oikeasti kuitenkaan sano yhtään mitään.

Kaikkein eniten minua harmittaa kuitenkin se, että tätä yleistä inhoavaa asennetta politiikkaa kohtaan lietsotaan jatkuvasti joka tuutista. Voisi sanoa, että useimmiten kyseinen asenne imetään jo äidinmaidossa tai viimeistään koulussa. Kouluihin tarvitaan enemmän politiikkaa ja enemmän tilaa erilaisten näkökantojen tarkasteluun. Politiikan ja vaikuttamisen opetuksen ei tietenkään tule olla sitä, että puolueiden edustajat markkinoivat itseään ja aivopesevät lapsia jäsenikseen, vaan sitä, että erilaisille mielipiteille annetaan tilaa ja niistä keskustellaan. Valitettavasti juuri edellä mainitsemani aivopesun, ja myös vanhempien suhtautumisen, pelko saa koulut sulkemaan ovensa puolueilta. Kuitenkin juuri koulu olisi paras paikka siihen, että asioita voitaisiin käsitellä mahdollisimman tasapuolisesti. Parempaan suuntaan ollaan onneksi menossa, mutta valitettavan usein se, miten yhteiskunnallisiin asioihin ja niihin vaikuttamiseen kouluissa suhtaudutaan, lepää pitkälti yksittäisten, rohkeiden opettajien varassa.

Vaalien alla, ainakin täällä Hämeessä, valitettavan harvat koulut ovat tarttuneet mahdollisuuteen järjestää Valtikka-vaalipaneeli omalla koululla. Iso kunnianosoitus niille kouluille, joissa tilaisuus on järjestetty. Uskon, että se kertoo aika paljon siitä miten kyseisissä kouluissa ylipäänsä politiikkaan ja vaikuttamiseen suhtaudutaan. Eräällä yläasteella olimme viiden puolueen edustajan kanssa osallistumassa paneeliin. Oppilaiden ohi kulkiessamme, kuulimme erään oppilaan kysyvän kaveriltaan: ”onks noi muka niitä politiikkoja?” Niin, ehkä emme huppareissamme ja farkuissamme näyttäneet niin kovin tyypillisiltä poliitikoilta, mutta toivottavasti oppilaille paneelin jälkeen välittyi ainakin kuva siitä, että ihan tavallisia ihmisiähän ne poliitikotkin ovat.