Hei taas!

Tätä ei pitänyt tapahtua: Viimeinen blogimerkintä kolmen kuukauden takaa ja edelleenkin halu tehdä mieluummin jotain muuta kuin istua koneen ääressä.

Toisaalta viimeiset kolme kuukautta ovat olleet hienoa aikaa. Olen kokenut olevani monella tapaa vapaampi tekemään mitä haluan kuin koskaan aiemmin. Ja myös opinnot ovat edistyneet. On ollut hienoa huomata, että opintorekisteriin on tullut vihdoin kunnollla merkintöjä. Ei niitä hommia sitten jäänytkään rästiin tältä vuodelta niin paljon kuin olin kuvitellut.

Nyt kesän aikana en kyllä edes lupaa tehdä mitään muuta kuin nauttia elämästä. Se juttu harjoittelukoulujen tärkeydestä, jota olen suunnitellut kirjoittavani on tosin tulossa .. piakkoin. Sellainen pieni kutina minulla onneksi on, että kesän yhteiskunnallisen anti-aktiivisuuden jälkeen saatan syksyllä puhkua aivan uutta intoa monen asian tekemiseen.

Hatunnosto arjelle

En ikinä ole osannut arvostaa tavallista arkea yhtä paljon kuin nyt. Vaalien jäljiltä hommia ja rästitöitä on toki ollut riittämiin, mutta samalla on myös ollut aikaa tehdä ihan tavallisia asioita. Ruoanlaitosta ja siivoamisestakin voi näköjään nauttia. Olen myös kovasti innostunut pyykinpesusta. Se kyllä varmaan johtuu uuden kodin mielettömästä pesutuvasta, jossa voi pestä kahdella koneella samaan aikaan ja kuivaushuoneesta, jossa pyykit kuivuvat muutamassa tunnissa.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisellä on aikaa harrastaa liikuntaa, jos niin haluaa. Mutta olen ollut väärässä, vaalien alla oli pakko myöntää, ettei aika millään riittänyt siihen. Nyt olen liikkunut sitten senkin edestä.

Normaaliin arkeeni kuuluu myös se, että suurin osa illoista kuluu erilaisissa kokouksissa. Olen aina ollut puhdasverinen kokousihminen ja luulen, etten ole ollut kovin montaa viikkoa vanha ollessani ensimmäisessä kokouksessani. En ole myöskään ikinä kyseenalaistanut niiden tärkeyttä, mutta nykyään inhoan suunnattomasti a)ylipitkiä kokouksia, b)kokouksia, joissa kerrasta toiseen jankataan samoja asioita, kun kukaan ei muka ole ehtinyt hoitaa viimeksi sovittuja asioita ja c) kokouksia, joita pidetään liian harvoin, niin ettei kukaan muista, mitä viimeksi on päätetty. Ja kieltämättä tälläisinä aurinkoisina kevätpäivinä, kun kaverit pyytävät oluelle, kokoukseen lähteminen tuntuu siltä vähemmän houkuttelevalta vaihtoehdolta. Onneksi ratkaistiin tän illan kokouksessa asia niin, että pidettiinkin kokous ulkona makkaraa grillaten.

Kiitos!

Kiitos kaikille minua äänestäneille ja muilla tavoin tukeneille. Tukiryhmäläiset, te teitte upeaa työtä:) Erityiskiitos kuuluu kuitenkin äidilleni, jonka työpanosta ilman tästä ei olisi tullut yhtään mitään. Kiitos! 864 ääntä pidän hyvänä saavutuksena ensikertalaiselle, varsinkaan kun yhden äänen hinta ei päätä huimaa. Ennalta en myöskään osannut kuvitella kaikkia niitä asioita, joita vaalikampanjan aikana opin.

Muuten vaalien lopputulos, kauniisti sanottuna, ottaa päähän. Ei auta muuta kuin purra hammasta, sisuuntua ja ymmärtää se, että tämä kuuluu demokratiaan. Monessa muussakin maassa vasemmisto on kärsinyt tappiota sen jälkeen kun lama on voitettu ja ihmisten hyvinvointi lisääntynyt. Toisaalta ne, joiden hyvinvointi ei ole kasvanut, jättävät äänestämättä. Tietysti tässä on itsetutkiskelun paikka koko puolueella. Tuntuu, että luotimme liian paljon vanhoihin turvallisiin vaalityömenetelmiin.

Eniten tässä kaikessa kuitenkin harmittaa se, että ääniä saadaan ihan muilla ansioilla kuin sillä varsinaisella hyvällä työllä. Täytyy myöntää, että siinä vaiheessa, kun Filatovin Tarja oli vaarassa pudota eduskunnasta, silmät kostuivat. Onneksi lopulta kävi hyvin.

Poliitikkoja syytetään arjesta vieraantumisesta. Kotona vallitseva kaaos ja pyykkivuori todistavat, että niin taisi itsellekin käydä kampanjoinnin tiimellyksessä. Onneksi harjoitteluinfo yhdeksältä aamulla palautti tehokkaasti maan pinnalle. Nyt eikun tuntsareita tekemään (ja palloilukansiota, muutamaa esseetä, kässän tilkkuja, paria tenttiä, alueanalyysia..).

Ainakin nyt tuntuu siltä, että tästä on hyvä jatkaa neljän vuoden päästä. Mahdollisella seuraavalla kerralla täytyy panostaa ainakin Artjärveen (0 ääntä). Iloita voi toki siitä, että sain kaksi ääntä Ypäjältä, joka on Hämeen keskustalaisin kunta.

Blogin kirjoittaminen ei myöskään lopu vaaleihin. Uutta tekstiä on luvassa heti, kun olen selvinnyt tilapäisestä pääntyhjyystunteesta, saanut muuton tehtyä sekä nukuttua univelat pois. Normaali arki, mitä se sitten ikinä onkin, tuntuu juuri nyt kovin houkuttelevalta.

Joukkovoimaa

Seurasin eilen maikkarin pääministeritenttiä, enkä voi taas muuta kuin kiehua itsekseni. Keskustelu sinällään oli näiden vaalien tv-tenttien parasta tasoa ja vihdoin päästiin kunnolla keskustelemaan puolueiden tavoitteista ja ennen kaikkea siitä mistä rahat ”lupausten” täyttämiseen löydetään. Pettynyt olen siihen, että taas lopulta päädyttiin keskustelemaan eläkkeistä.

Ja nyt ei pidä ymmärtää väärin. En halua rakentaa mitään vastakkainasettelua eri ikäryhmien välille. Eläkeläisten aseman parantaminen ja vanhustenhuollon kuntoon saaminen ovat tärkeitä asioita. Osa eläkeläisistä elää todella pienien tuloilla terveydenhuolto- ja lääkekustannusten syödessä suurimman osan tuloista. Eläkeläisten palkansaajia korkeampi verotus on myös asia, joka tulee korjata. Siitä huolimatta väitän, että vanhukset eivät suinkaan ole ainoita, joiden asemassa on parantamisen varaa. Siksi kiukuttaa, että eläkeasioiden puiminen on saanut julkisessa keskustelussa suhteettomasti sijaa. Milloin ollaan viimeksi kunnolla keskusteltu esimerkiksi opiskelijoiden tai lapsiperheiden aseman parantamisesta?

Ilkeästi ajateltuna tuntuu myös vähän siltä, että puolueet ovat nostaneet vanhusten asiat vaalien tärkeimmäksi asiaksi siksi, että heillä (ja meillä) on suuri huoli siitä, mitä tapahtuu, jos eläkeläiset eivät äänestäkään. Nuorten aikuisten asioista ei puhuta, koska nuoret muutenkin äänestävät vanhusväestöä laiskemmin. Eläkeläisistä tuntuu löytyvän enemmän joukkovoimaa kuin meistä nuoremmista.

Suurin osa kansanedustajaehdokkaan tapaamista ihmisistä on eläkeläisiä. Eläkeläiset osaavat vaatia, ja kuten rouva Eläkeläinen 1 osuvasti Forssan torilla totesi, ne jotka eniten ovat äänessä, ovat niitä, joilla vähiten olisi valitettavaa. Nuoria syytetään siitä, ettemme ymmärrä millaisilla tuloilla eläkeläiset joutuvat tulemaan toimeen. Väitän ymmärtäväni. Sen sijaan aika harvalla eläkeläisillä on todellista kuvaa siitä, mitä opiskelija kuussa saa käteen. Nuorten tilanteesta huolissaan ollut rouva Eläkeläinen 2 oli Lahden torilla pyörtyä, kun kuuli, ettei opiskelija voi saada asumistukea 190 euroa enempää kuussa. Hän oli luullut, että opiskelijat voivat saada asumistukea yhtä paljon kuin esimerkiksi eläkeläiset. Rouva Eläkeläinen 3 puolestaan eli siinä käsityksessä, että opiskelijoiden tulorajoilla tarkoitetaan summaa, jonka opiskelijat voivat tienata verottomana. Niinpä.

Vielä enemmän olen kuitenkin huolissani nuorista lapsiperheistä. Moni perhe yrittää pätkätöiden kierteessä selvitä asumismenoista ja muista kustannuksista, tietämättä varmasti onko niitä töitä enää puolen vuoden päästä. Epävarmuudessa eläminen on monelle normaali olotila. Suurin osa nuorista perheistä ei valita, koska siihen ei aika ja voimat yksinkertaisesti arjesta selviytymisen ohella riitä. Esimerkiksi politiikassa toimiminen on todella epäreilua pienten lasten vanhemmille. Moni poliitikkoäiti ja –isä joutuu usein vaikean valinnan eteen miettiessään, olisiko tärkeämpää viettää ilta lasten kanssa vai kokouksessa.

Yhdessä vaiheessa kampanjaa itseäni hieman ärsytti se, että lehtijuttujen myötä tunnuin leimaantuvan opiskelijoiden ja nuorten asioiden puolestapuhujaksi. Tuntui, että minulla olisi ollut sanottavaa monesta muustakin asiasta. Enää ei kuitenkaan harmita. Opiskelijoiden ja nuorten asioista ei todellakaan ole näissä vaaleissa liiaksi puhuttu.

Nostan suuresti hattua niille kaikille eläkeläisille, jotka ovat huolissaan myös nuoremman väestön hyvinvoinnista ja uskovat meihin nuoriin. Ja kiitos myös kaikille nuorille, jotka ymmärtävät kuinka paljon vanhempiväestö on eteemme tehnyt. Onneksi olen kampanjan aikana saanut keskustella teidän molempien kanssa. Kun törmää ihmisiin, jotka osaavat ajatella omaa napaa pidemmälle, jaksaa taas uskoa siihen, että asiat voivat jonain päivänä olla nykyistä paremmin.

Suu puhtaaksi osa 3: terveydenhuolto

Ihmettelin alkuviikosta, kun ihmiset järjestäen tulivat kysymään vointiani. Hölmistyneenä vastailin, että ihan hyvää kuuluu, tietysti kampanjointi kuluttaa voimiani ja jne. Viidennen kysyjän kohdalla oli jo pakko ihmetellä ääneen, että miksi kaikki ovat minusta nyt yhtäkkiä niin kovin huolissaan. Lehdessä oli kuulemma lukenut, että kampanjoin flunssan kourissa. Sitten tajusin, että olin tosiaan lähes ääneni menettäneenä epätoivoisesti pihisten yrittänyt vastailla puhelimessa kyseisen lehden toimittajan kysymyksiin, tosin kaksi viikkoa aiemmin. Kummallista on siis median valta. Sillä mitä lehteen kirjoitetaan on aika paljon vaikutusta. No, tämä toimii aasinsiltana (myönnetään, että todella huonona sellaisena) siihen, että kirjoitan muutamia ajatuksiani suomalaiseen terveydenhuoltoon liittyvistä asioista.

Parasta terveydenhuoltotyötä on toki ennaltaehkäisevä työ, jolla säästetään merkittävästi varsinaisten terveyspalveluiden kustannuksia. Se miten saamme ihmiset liikkumaan enemmän, syömään terveellisemmin ja miten ehkäisemme yhteiskunnasta syrjäytymistä, ovat nykyhetken ja tulevaisuuden suuria kysymyksiä, joiden vastauksilla on merkitystä myös terveydenhuollon tulevaisuuden kannalta. Ennaltaehkäisevä terveydenhuolto ei aina riitä, vaan joskus tulee sen ihan oikeankin hoidon tarve.

Kansainvälisesti verrattuna suomalainen terveydenhuolto sekä hoitohenkilökunnan ammattitaito ovat huippuluokkaa. Missä sitten mättää? Yksi suurimmista ongelmista on se, että lääkäriin kyllä pääsee rahalla, mutta valitettavan monissa kunnissa julkiseen hoitoon pääsy takkuilee pahasti. Terveyspalvelut ovat mielestäni, koulutuksen ohella, juuri niitä kaikkein tärkeimpiä palveluja, jotka on taattava huipputasoisina kaikille. Se kuinka paljon sinulla on varaa hoidosta maksaa, ei saa vaikuttaa palveluiden saatavuuteen tai hoidon laatuun, vaan terveydenhuollon perustana tulee jatkossakin olla se, että palvelut tuotetaan pääosin julkisin verovaroin.

Uskon, että paras laatu säilyy siten, että palveluiden tuottaminen säilytetään kunnilla. Tehostamista toki tarvitaan, mutta en usko, että yksityiseen palvelutuotantoon siirtyminen ratkaisisi ongelmia. Sen sijaan se johtaisi kustannusten lisäyksiin, koska päällekkäisiä toimintoja olisi vaikea estää. Palveluja kilpailutettaessa on aina muistettava se, että laatu tulee ennen hintaa. Loppujen lopuksi uskon myös, että laatuun panostamalla saadaan aikaa säästöjä. Ennaltaehkäisevää työtä sekin.

Lopuksi haluaisin vielä kiinnittää huomiota hoitohenkilökunnan työhyvinvointiin, joka vaikuttaa henkilökunnan jaksamisen lisäksi suuresti myös hoidon laatuun. Kävin vähän aikaa sitten keskustelun erään sairaanhoitajan kanssa, joka vahvisti käsitystäni siitä, että esimerkiksi sairaanhoitajien palkka ei ole se ratkaiseva asia, vaan se kuinka monta hoitajaa potilaita on hoitamassa.

Onnin päivä

Ihan alkuun varoitus siitä, että tämän päivän merkintä ei sisällä mitään vaaleihin tai politiikkaa liittyvää, vaan on ainoastaan itsekästä hehkutusta uudesta kodista.

Tänään on siis Onnin nimipäivä, joten haluan kirjoittaa yhdestä onnellisesta asiasta. Sain tänään vihdoin avaimet uuteen kotiini. Uskon, että tulen olemaan siellä onnellinen. Siitä huolimatta, että kaikista kolmesta ikkunastani on näkymä suoraan Giganttiin. No, toisessa suunnassa on sentään tarjolla Ahveniston ulkoilumaastot. Hiihtoladutkin ovat nyt niin lähellä, että enää ei voi keksiä tekosyitä hiihtämättömyydellekään. Kieltämättä matka moneen paikkaan, kuten OKL:lle, rautatieasemalle ja keskustaan pitenee. Taitaa olla ohi se aika, kun saattoi yöllä kävellä baarista kotiin. Luulisin kuitenkin, että siihen ne haittapuolet sitten jäivätkin.

Vastavalmistuneet kaksikerroksiset pientalot muodostavat viihtyisän pihapiirin. Tuli mukava leirifiilis mieleen kun lähes kaikkien asuntojen asukkaat samaan aikaan tyhjensivät tavaroita autoistaan muuttoa tehden. Vähän haikeana katselin muuttavia ihmisiä. Oma muuttoni siirtyy nimeltä mainitsemattomasta syystä muutamalla viikolla eteenpäin. Kahden asunnon vuokran maksaminen samassa kuussa käy kyllä aikalailla rahapussin päälle. Enpä uskalla edes ajatella maaliskuun asumiskustannuksia. Tarkalleen ottaen muuttoni on lauantaina 24.3., joten tervetuloa muuttotalkoisiin! Mitä enemmän porukkaa, sitä nopeammin saada tavarat sisään ja päästään saunomaan:)

Politiikka -se paha peikko

Viime viikkojen aikana käymiäni keskusteluja on leimannut muutama useasti toistuva piirre. Ensiksikin olen ollut hirveän yllättynyt siitä, kuinka mielellään ihmiset esim. baareissa ovat valmiita keskustelemaan yhteiskunnallista asioista. Keskusteluja on käyty autoverotuksesta, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, ilmastonmuutoksesta, työllisyydestä jne. Monissa keskusteluissa eri aiheita on käyty läpi kattavammin kuin monessakaan vaalipaneelissa olisi mahdollista käsitellä. Lopuksi kuitenkin ainakin joka toinen keskustelukumppani toteaa: ”niin, mutta siis enhän mä tiedä politiikasta yhtään mitään” tai että ”en mä siis yhtään seuraa politiikkaa”. Ja kuitenkin olemme juuri keskustelleet niistä tämän hetken ydinkysymyksistä, samoista asioista, joiden parissa politiikassa päivittäin tehdään töitä.

Väkisinkin on pistänyt mietityttämään, että mikä siinä politiikka-käsitteessä ihmisiä niin paljon vieroksuttaa. Ihmiset kuitenkin seuraavat yllättävänkin tarkasti sitä, mitä ympärillä tapahtuu ja ihmisillä on mielipiteitä sekä halua muuttaa asioita. Ainakin minulle, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, politiikka merkitsee niiden yhteisten asioiden hoitoa ja niihin vaikuttamista. Sitä, että mielipiteiden annetaan kuulua, ja että niiden asioiden eteen tehdään töitä, joille halutaan parannusta.

Sille, että politiikkaa pidetään jonakin ”pahana peikkona” on monia syitä. Usein syynä pidetään sitä, että puolueiden välillä ei ole tarpeeksi eroja. Oikeasti niitä eroja kuitenkin löytyy ja paljon. Pikemminkin vika on siinä, ettei eroja saada näkyviin. Väitän, että yksi iso syy siihen on meidän verraten maltillinen poliittinen kulttuurimme. Demokratiaa kunnioitetaan ja tasapainon säilyttämiseksi pyritään kompromisseihin päätöksiä tehdessä. Hyvä sinänsä niin, sillä vakaa poliittinen tilanne on tärkeä turva yhteiskunnallemme ja palveluiden tuottamiselle. Samalla se mahdollistaa parhaiten myös taloudellisen kasvumme. Edellä mainitussa on tietysti se vaara, että politiikasta tulee väritöntä.

Toinen tärkeämpi syy on kuitenkin se, että liian usein poliitikot puhuvat toisilleen, eivät kansalle. Usein tv-tenteissä ja ihan tavallisissakin paneeleissa osallistujat puhuvat niin vaikeilla termeillä, että vaatii aikamoista taitoa osata erottaa se varsinainen sanoma käsitetulvan joukosta. Mielestäni se ei yhtään lisää poliitikon tietämystä asiasta, jos hän osaa puhua asioista vaikeilla käsitteillä. Sen sijaan uskon, että ne todella tietävät asioista eniten, jotka osaavat puhua aiheesta niin, että ymmärtäminen onnistuu vähän yksinkertaisemminkin. Populismiin ja asioiden liialliseen yksinkertaistamiseen ei tietenkään tule ryhtyä. On niitäkin politiikkoja nähty, jotka osaavat kansaa kiihottavasti puhua pitkään niin, etteivät oikeasti kuitenkaan sano yhtään mitään.

Kaikkein eniten minua harmittaa kuitenkin se, että tätä yleistä inhoavaa asennetta politiikkaa kohtaan lietsotaan jatkuvasti joka tuutista. Voisi sanoa, että useimmiten kyseinen asenne imetään jo äidinmaidossa tai viimeistään koulussa. Kouluihin tarvitaan enemmän politiikkaa ja enemmän tilaa erilaisten näkökantojen tarkasteluun. Politiikan ja vaikuttamisen opetuksen ei tietenkään tule olla sitä, että puolueiden edustajat markkinoivat itseään ja aivopesevät lapsia jäsenikseen, vaan sitä, että erilaisille mielipiteille annetaan tilaa ja niistä keskustellaan. Valitettavasti juuri edellä mainitsemani aivopesun, ja myös vanhempien suhtautumisen, pelko saa koulut sulkemaan ovensa puolueilta. Kuitenkin juuri koulu olisi paras paikka siihen, että asioita voitaisiin käsitellä mahdollisimman tasapuolisesti. Parempaan suuntaan ollaan onneksi menossa, mutta valitettavan usein se, miten yhteiskunnallisiin asioihin ja niihin vaikuttamiseen kouluissa suhtaudutaan, lepää pitkälti yksittäisten, rohkeiden opettajien varassa.

Vaalien alla, ainakin täällä Hämeessä, valitettavan harvat koulut ovat tarttuneet mahdollisuuteen järjestää Valtikka-vaalipaneeli omalla koululla. Iso kunnianosoitus niille kouluille, joissa tilaisuus on järjestetty. Uskon, että se kertoo aika paljon siitä miten kyseisissä kouluissa ylipäänsä politiikkaan ja vaikuttamiseen suhtaudutaan. Eräällä yläasteella olimme viiden puolueen edustajan kanssa osallistumassa paneeliin. Oppilaiden ohi kulkiessamme, kuulimme erään oppilaan kysyvän kaveriltaan: ”onks noi muka niitä politiikkoja?” Niin, ehkä emme huppareissamme ja farkuissamme näyttäneet niin kovin tyypillisiltä poliitikoilta, mutta toivottavasti oppilaille paneelin jälkeen välittyi ainakin kuva siitä, että ihan tavallisia ihmisiähän ne poliitikotkin ovat.

Vielä kerran ei ydinvoimalle

Sain tänään muistutuksen siitä, miten käy kun pitkittää jonkun asian hoitamista. Tähän mennessä olen vastannut ainakin kymmeneen vaalikoneeseen ja tiesin, että vastata pitäisi vielä Hämeen Sanomien koneeseen. Tänään lehti sitten julkaisi vaalikoneensa vastausten perusteella jutun siitä, kuka kannattaa ja kuka vastustaa ydinvoimaa. Nimeäni ei tietenkään ollut vastustajien joukossa, koska en koneeseen ollut vastannut. Harmittaa, kun en edes voi syyttää saamattomuudestani ketään muuta kuin itseäni:) Tekemistä on toki riittänyt (kuten myös niitä vaalikoneita), mutta ei sekään oikein kelpaa puolustukseksi. Korkeintaan voin syyttää koneen ylläpitäjiä, kun he eivät laittaneet koneeseen viimeistä vastauspäivää… Luulen kuitenkin, että kaikki ehdokkaat ovat puoluekantaan katsomatta sitä mieltä, että vaalikoneita voisi olla vähän vähemmän.

No, nyt olen viimeinkin vastannut tuohonkin vaalikoneeseen ja sieltä voi jokainen käydä katsomassa vaikka sen, että vastustan ydinvoiman lisärakentamista. Ydinvoiman rakentaminen on sekä kallista että vaarallista, eikä kukaan voi varmuudella sanoa mitä ydinjätteen sijoittamisesta peruskallioon tulevaisuudessa seuraa.

Ydinvoimaa puolustetaan sillä, että sen käytön lisääminen on ainoa todellinen keino ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Mielestäni se on vain tekohengitystä, ei kestävää kehitystä. Jos tahtoa ja resursseja löytyisi tarpeeksi uudistuvien energiamuotojen käytön lisäämiseen ja ympäristöystävällisen tekniikan kehittämiseen, saataisiin paljon aikaan. Eri maissa käytetään uskomaton määrä rahaa sotateollisuuteen, jos tuosta summasta edes puolet käytettäisiin ympäristöongelmien ratkaisemiseen, luulen että ongelmia olisi vähemmän ja energiaakin tuotettaisiin kestävämmällä tavalla.

Poukkoilua

En pidä blogeista, joissa kirjoittaja kertoo, mitä milläkin hetkellä on tehnyt. Väitän, ettei ketään oikeasti kiinnosta missä kissanristiäisissä kansanedustajaehdokas on milloinkin käynyt ja missä välissä hän on kahvikupposensa nauttinut. Väkisinkin herää epäilys, ettei kirjoittajalla ole muuta sanottavaa kuin kehua omia tekemisiään. Niinpä olen päättänyt, että kyseisenlaiselle raportointilinjalle en lähde.

Mutta. Nyt aion tehdä poikkeuksen, mielestäni kuitenkin perustellun. Viime päivät ovat nimittäin olleet niin osuvia ja koomisiakin esimerkkejä siitä, mitä on yhdistää opiskelu, vaalityö, muutto ja muu elämä. En usko siihen, että minkään asian hoidolle on hyväksi se, että poukkoillaan paikasta toiseen ja tehdään sitä sun tätä, mihinkään täysillä keskittymättä. Joillekin päiville ohjelmaa kuitenkin vaan kertyy ja silloin täytyy yrittää selviytyä parhaansa mukaan.

Maanantaina ohjelmassani oli musiikkikuvaelmaharjoitukset ja OKL:llä antoisat oppitunnit, joissa kaksi hämeenlinnalaista alakoulun rehtoria oli kertomassa meille vanhempien kohtaamisesta. Olin myös ensimmäistä kertaa sekä katsomassa uutta asuntoani että seurakunnan diakoniatyönjohtokunnan kokouksessa. Tuli kyllä pistäytyminen uuteen kotiin aika kalliiksi, koska ostin sekä sälekaihtimet että turvalukot ja ovisilmän:) Taitavat onneksi olla ihan hyödyllisiä hankintoja.

Eilisen päivän aikana olin luennolla kuuntelemassa mediakasvatusasiaa, seuraamassa eläkeläisten vaalipaneelia, kuviksen tunnilla tekemässä grafiikan töitä, harjoittelemassa ryhmämme kanssa musiikkikuvaelmaa, lehtihaastattelussa sekä illalla vielä työväenyhdistyksen kokouksessa ja kaverin tupareissa. Musiikkikuvaelman ensi-ilta (ja ainoa esitys) on muuten huomenna. Kuvaelma kertoo tukkijätkä Taunon elämästä ja hänen haikeasta rakkaudestaan kauniiseen Ansaan.

Kuvaelman teko on ollut melkoinen koetus koko ryhmälle. Työskentely saa mielenkiintoisia piirteitä, kun 15 opettajaopiskelijaa laitetaan samaan tilaan yhdessä tekemään kuvaelmaa. Mielipiteitä on paljon, erilaisia ja joka asiasta. Projektin edettyä ihan loppuvaiheeseen, väitän kuitenkin, että olemme selvinneet hyvin ja ryhmädynamiikkakin taitaa olla nyt ihan uudella tasolla.

Lopuksi on pakko nostaa hattua presidentillemme. Kannanotto kuudennen ydinvoimalan rakentamista vastaan oli aiheellinen ja ajoituskin ihan mainio. Olen samaa mieltä kuin Halonen, että ydinvoima on ilmastonmuutokseen vain lyhytaikainen ratkaisu, ei pysyvä apu. Ydinjäte on lasku, joka jätetään tulevien sukupolvien maksettavaksi.

Hyvää ystävän päivää vielä kaikille, sekä tutuille että tuntemattomille! Kiitos kaikille kortin tai viestin lähettäneille. Lupaan olla kuukauden päästä taas parempi ystävä:)

Tuudittautumisen vaara

Eilen saimme kuulla hyviä uutisia tupakoinnin vähentymisestä. Miehistä ”enää” neljännes ja naisista viidennes tupakoi päivittäin. Laajamittainen työ tupakoinnin vähentämiseksi on siis tehonnut. Koulumaailman osalta olemme jo pitkään saaneet ylpeillä oppilaidemme loistavilla PISA-tuloksilla. Suomalaissa koulussa siis opitaan hyvin ja opetuksen tasokin on loistavaa. Mikä näissä uutisissa sitten pelottaa?

Edellä mainitunlaisia hyviä uutisia on tietysti aina mukava kuulla. Vaara piilee siinä, että näihin hyviin uutisiin on helppo tuudittautua. Näissä hyvissä uutisissa piilee kuitenkin aina oma vaaransa. Niitä kuullessa on helppo ajatella, että enää ei tarvitse tehdä mitään. Työtä tupakoinnin vähentämiseksi ei juuri nyt saa lopettaa eikä opetusta koskevien päätösten osalta voida elää siinä harhassa, että kouluissamme on kaikki kunnossa. Muuten tulee takapakkia ja pian. Itsestään tupakointi ei kuitenkaan ole vähentynyt, vaan se on ankaran työn tulos. Jokainen voi huomata, että koko ilmapiiri tupakointia kohtaan on muuttunut. Tupakoinnista esimerkiksi työpaikoilla on tehty niin hankalaa, ettei siihen kovin laiska ihminen enää viitsi edes vaivautua.

Väliin on todettava, että tupakoimista en ole oikein koskaan ymmärtänyt. Pienessä nousuhumalassa olo on sentään ihan iloinen, mutta mitä tupakoimisesta hyötyy? Saa keuhkot täyteen häkää ja jatkuvan yskän? Moni tietysti aloittaa polttamisen teini-ikäisenä, jolloin merkitystä on vain sillä mitä kaverit ajattelevat. Ja ymmärrän kyllä senkin, että jos tupakoinnin on joskus aloittanut, ei siitä hevillä eroon pääse. Mutta silti.

Hyvänä esimerkkinä tuudittautumisen vaaroista voi mainita aborttien määrän lisääntymisen omassa ikäluokassani ja nuoremmissani. Pitkään ennen meitä aborttiluvut olivat laskussa, mutta kun terveystiedon opetuksesta kouluissa luovuttiin, seuraus oli ilmeinen.

No, liika pirujen maalailu seinälle ei ole kovin kivaa, joten kyllähän niitä hyviäkin uutisia tarvitaan. Lämpimästi suosittelen tutustumista Demarinuorten ja SONK:n tulevaisuuden uutiset –sivustoon, jossa kerrotaan mitä tapahtuu, kun nuoret demarit pääsevät vaikuttamaan asioihin:)

Pahimmat viholliset

Eduskuntavaaliehdokkaan pahin vastustaja ei ole toinen ehdokas vaan ehdokas itse. Ankarimpia vihollisia ovat väsymys ja epävarmuus omasta toiminnasta. Viimeiseksi mainittu ei ole ongelmia tuottanut, mutta ensimmäinen sitäkin enemmän. Satun olemaan ihminen, joka tarvitsee paljon unta. Toisaalta työkykyisin olen illan tai yön hämärinä tunteina. Esimerkiksi kirjoittaminen sujuu parhaiten iltakymmenen jälkeen. Usein onkin niin, että kun muut alkavat olla väsyneitä, löytyy minusta vielä energiaa. Voisi olla hyvä valtti Tupo-neuvotteluissa:) Olen kyllä aina suuresti kadehtinut aamuihmisiä, jotka ovat puoleen päivään mennessä saaneet vaikka mitä aikaiseksi. Nyt olisi kuitenkin jaksettava sekä aamuisin että iltaisin ja mielellään myös öisin.

Aikapulaa voi ehkäistä omalla asenteella. Tänään taistelin kiirettä vastaan viettämällä iltapäivällä tunnin Okalassa (OKL:n neljännen vuosikurssin opiskelijoiden pitämässä kahvilassa) tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Hengailu kannatti: voitin punaviiniä perinteisessä viinipulloarvonnassa.

Satun myös olemaan luonteeltani sen verran hidas hämäläinen, että tekisin mielelläni vaalityötäkin ”ihan rauhassa omaan tahtiin”. Hötkyilyä inhoan, vaikka jahkailijaksi ei kukaan voi haukkuakaan. Valitettavasti vaan se vaalipäivä sattuu olemaan 18.3. eli aikailuun ei juuri ole varaa. Tietyt hommat on hoidettava sovittuihin päivämääriin mennessä. Ihmettelen kyllä milloin olen nämä pahat tapani oppinut. Vielä lukioaikana tuskin palautin yhtään työtä päivääkään myöhässä. Jossain vaiheessa lukion jälkeen taisin tajuta, että ei mitään kamalaa tapahdu, vaikka kaikkea ei ihan ajoissa saakaan valmiiksi. Paljon on silti tullut tehtyä viime vuosienkin aikana, joten ei kai se kiirehtiminen mitään loppujen lopuksi ratkaise. Moni asia olisi kuitenkin jäänyt tekemättä, ellei viime tippaa olisi.

Vaalipäivän lähestyessä olen myös huomannut joissakin kanssaehdokkaissa ns. vaalipaniikkia. Siihen kuuluu se, että otetaan tarkkaan selville, mitä muut ehdokkaat tekevät ja verrataan sitten omaa toimintaa muiden kampanjaan. Tämä henkii aika vahvasti sitä, ettei luottamus itseen ja omiin ratkaisuihin ole ihan kohdallaan. Vastustaja on toki urheilussakin hyvä tuntea, mutta tärkeintä on silti keskittyä omaan suoritukseen. Itse olen päättänyt, että viime hetken muutoksia ei kampanjasuunnitelmiin tehdä. Näillä mennään mitä on ja jos se ei riitä, niin eipä sekään mikään maailmanloppu ole. Onnistumisessa on aina myös epäonnistumisen riski. Jos sitä pelkää tulee elämästä aika tylsää.

Suu puhtaaksi osa 2: vanhustenhuolto ja eläkkeet

Usein eri-ikäiset ja eri ammateissa olevat ihmiset esittävät kysymyksen, että miten aioin ajaa heidän etuaan ja asioitaan eduskunnassa. Esimerkiksi kertoessani ajatuksiani vanhustenhuollosta alle 30-vuotiaille, moni miettii: ”Miten toi asia mua hyödyttää?” Moni vanhemman sukupolven edustaja puolestaan epäilee kykyäni, ja ennen kaikkea tahtoani, tehdä jotain eläkeläisten asioille. Tällainen ajattelu suoraan sanoen kummastuttaa. Hyvinvoivassa yhteiskunnassa jokainen voi hyvin. Yhteisön etu on useimmiten myös yksilön etu. Suomalaisen yhteiskunnan suurin uhka ei ole terrorismi tai kansainvälinen rikollisuus, vaan syrjäytyminen. Nuorten miesten koulun kesken jättäminen on yksi suurimmista syrjäytymiseen johtavista tekijöistä. Usein käy myös niin, että kun koulun ovi sulkeutuu, baarin ovi aukeaa.

Mutta siihen tämänkertaiseen varsinaiseen asiaan eli vanhustenhuoltoon ja eläkkeisiin. Vanhusala kärsii työvoimapulasta. Alalle hakeutuu liian vähän motivoituneita työntekijöitä. Toisaalta vanhustyötä tehdään usein alimitoitetuissa ja henkilöstöä kohtuuttomasti kuormittavissa olosuhteissa. Usein uusi työntekijä joutuu pitkään tekemään erimittaisia sijaisuuksia ilman vakituista työsuhdetta. Suhtautuminen hoitoalalla työskentelyyn ei ainakaan lisää alalle hakeutumista ja sen houkuttelevuutta. Väestön ikääntyessä ollaan hiljalleen heräämässä tosiasiaan, että koko Suomi kärsii, ellei alan ja alalla työskentelevien arvostus nouse pian.

Kehittääksemme vanhustenhuoltoa tarvitsemme uudenlaisen näkökulman ja ajattelutavan suhtautumisessamme ikääntyneeseen väestöön. Ikääntyminen ei estä elämistä. Vanhustenhuolto ei saa olla sitä, että ikääntyneet ahdetaan vanhainkoteihin ja pumpataan täyteen pillereitä. Passivoivasta ja makuuttavasta hoidosta on siirryttävä toimimaan vanhusten omilla ehdoilla. Näin tuetaan vanhusten omaa mahdollisuutta päättää ja selviytyä omasta elämästään mahdollisimman pitkään.

Kansaneläkkeeseen viime vuonna tehty 5 euron tasokorotus oli naurettava. Muistaa toki tulee, että valtionbudjetissa korotus tuntuu vuodessa reilun 7 miljoonan euron verran. Tästä huolimatta korotus oli naurettava, koska kansaneläkettä maksetaan juuri kaikkein vähävaraisimmille eläkeläisille. Heidän tilanteensa ei pelkillä pienillä tasokorotuksilla parane. Tällä hetkellä eläkkeitä myös verotetaan tiukemmin kuin työstä saatavaa palkkaa. Verotuksen epätasa-arvoisuus tulee korjata mahdollisimman pian.

Joku viisas on joskus todennut, että se kuinka huolehdimme vanhuksistamme, määrittää yhteiskuntamme tason.

Kuinka reilu olet?

Jos ehdokkaiden kuluneet, latteat ja maailmaasyleilevät vaalisloganit kyllästyttävät, osoita omaa luovuuttasi ja käy tekemässä oma vaalimainoksesi Sdp:n uusilla vaalisivuilla. Samaisessa paikassa voit tehdä reiluustestin, josta selviää kuinka hyvin osaat ottaa toiset ihmiset huomioon.

Suuret opetusryhmät merkittävä opetuksen laadun este

Seuraava kirjoitukseni on julkaistu mielipidepalstalla Hämeen Sanomissa ja Viikkouutisissa 25.1.

Opetushallituksen pääjohtaja Kirsi Lindroos avasi reilu viikko sitten aiheellisen keskustelun koulutuksen oppitakuista. Oppitakuun ajatuksena on turvata jokaisen lapsen oikeus tasa-arvoiseen ja yhtä laadukkaaseen opetukseen koulusta tai asuinpaikasta riippumatta. Tällä hetkellä näin ei ole. Perusopetus on järjestetty kunnissa hyvin kirjavasti. Pahimmassa tapauksessa kunnissa tehdyt ratkaisut määrittävät lapsen tulevaisuuden tavalla, johon myöhemmin on vaikeaa vaikuttaa. Ellei esimerkiksi erityisopetuksen tarpeeseen pystytä puuttumaan ajoissa, oppimisongelmat kasvavat entisestään. Jokaisella oppijalla tulee olla oikeus saada tarvitsemaansa opetusta ja tukea.

Merkittävä opetuksen laadun este on liian suuret opetusryhmät. Luokkahuoneen tekninen varustelutaso tai edes opettajan ammattitaito eivät riitä korvaamaan sitä, mikä merkitys sillä on, kuinka paljon aikaa ja huomiota opettajalla on oppilaille antaa. On aivan eri asia opiskella 20 oppilaan kuin 30 oppilaan ryhmässä. Nykyisin kunnissa on käytössä varsin vaihtelevia määritelmiä sopivan opetusryhmän kooksi. Siksi opetusryhmien koot tulisi määritellä lailla.

Koulutuksen osalta, tulisi palata vanhaan käytäntöön, jossa valtio myönsi kunnille ns. korvamerkittyä rahaa. Tällöin kunnan on käytettävä tietty määrä rahaa esimerkiksi perusopetuksen järjestämiseen. Nykyisellään tuntuu siltä, että monessa kunnassa monet muka tärkeämmät projektit kiilaavat peruspalveluihin satsaamisen ohi. Ratkaisuja tehdessä tulisi muistaa, että se rahamäärä, joka lasten hyvinvointiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa käytetään, maksaa itsensä tulevaisuuden säästöissä kaksikertaisena takaisin.

Ps. Jokin aika sitten kirjoitin myös esseen Luokanopettaja-lehden ProPeruskoulu2007-nettiliitteeseen otsikolla Peruskoulussa kasvetaan ja kasvatetaan ihmisiksi.

Suu puhtaaksi osa 1: opintotuki

Opintorahan korottamisesta on puhuttu ja puhuttu. Hiljalleen olisi aika siirtyä sanoista tekoihin. Valtion budjetti on rajallinen, mutta on täysin käsittämätöntä ettei opintorahaa viime hallituskaudella, eikä viimeiseen 14 vuoteen, ole saatu nostettua. Asumistuen omavastuuseen onneksi tehtiin viime hallituskaudella korotus, mutta se oli laiha lohtu elinkustannusten nousun keskellä.

Tämän asian hoidossa olen pahasti pettynyt myös oman puolueeni kansanedustajiin. Enemmän tahtoa ja työtä olisi vaadittu jokaiselta 200 kansanedustajalta. Oleellista on toki myös se, että opintososiaalisista asioista hallituksessa on neljä vuotta vastannut keskustalainen ministeri, jolla ei ilmeisesti ollut tarpeeksi todellista halua nostaa opintorahan korotusta osaksi valtion budjettia.

No, takaisin siihen opintotuella elämiseen. Itselläni vuokran maksun jälkeen käteen jää 185,61 euroa. Moneen opiskelijaan verrattuna se on itse asiassa aika hyvin. Olen siis varakas opiskelija. Opintolainaakin voi kuussa nostaa 300 euroa. Kivaa. Harmi vaan, että se on joskus maksettava takaisin. Eikä siinä takaisinmaksussakaan olisi vielä mitään, jos voisi varmasti sanoa saavansa töitä valmistumisen jälkeen. Harva voi nykyään niin sanoa.

Niin ja ainahan opiskelija voi mennä töihin. Niinhän minäkin teen. Työnteko opiskelun ohella on hyödyllistä, sehän lisää työkokemusta, jota työnantajat valmistumisen jälkeen kovasti arvostavat. Tai sitten se työnteko venyttää opiskeluaikoja ja lisää opiskelijan stressiä. Onhan se hienoa olla opiskella päivät, tehdä illat töitä ja lukea yöt tenttiin. Ei hätää pääasia, että sinulla on näyttää sille työnantajalle, joka palkkaa sinut insinööriksi, työtodistus siitä, että kävit viisi vuotta siivoamassa niitä lähimarketin lattioita.

Enkä halua mitenkään aliarvioida mitään ammattia tai minkäänlaista työkokemusta. Menin itse lukion jälkeen töihin kauppaan. Ennen sitä minulla ei juuri työkokemusta ollut, enkä varmasti olisi samanlainen ihminen, ilman tuossa työssä työskentelyä. Pääsääntöisesti olen viihtynyt työssäni ja oppinut vaikka mitä. Tärkeintä on kuitenkin se, mitä olen oppinut työelämästä ja sen pelisäännöistä. Siitä huolimatta tarpeellisen työkokemuksen saisi myös sillä, että tekisi töitä kesäisin. Opiskelijan kuuluu saada opiskella, ei tehdä töitä!

Opintotuen jälkeenjääneisyydellä aiheutetaan se, että opiskelijat eivät ole keskenään tasa-arvoisessa asemassa. Pian opiskella voi se, jolla on varaa tai pikemminkin se, jonka vanhemmilla on. Jonkin ajan kuluttua ollaan siinä tilanteessa, että oikeus koulutukseen ei enää kuulukaan kaikille. Se tasa-arvo, joka oikeuteen opiskella on vuosien kuluessa mm. oppivelvollisuuslain ja kaikille yhteisen peruskoulun myötä saavutettu, uhkaa hävitä.

Muutoksia opintotukeen tulisi, esimerkiksi pelkän opintorahan korottamisen lisäksi, tehdä myös rakenteellisesti. Muutamia päiviä sitten kävin hyvän käytäväkeskustelun erään opiskelevan äidin kanssa. Opiskeleva vanhempi saa aivan saman opintotuen kuin muutkin opiskelijat. Pienen lapsen vanhemmuus ei kuitenkaan mahdollista työskentelyä opiskelun ohella. Sen sijaan enemmän menoja tulee mm. lapsen päivähoitokustannuksista. Siinä ei paljon 100 euron lapsilisä auta. Lisäksi opintoraha pitää sitoa indeksiin, jotta sen reaaliarvo ei jatkuvasti laske.

Opintososiaalisten etuuksien korottamiseen voi onneksi jokainen äänestäjä tulevissa vaaleissa helposti vaikuttaa. Antamalla äänensä nuorelle, vieläpä itse opiskelevalle ehdokkaalle, varmistaa parhaiten sen, että se opintotuki todella nousee ja pian.

Ps. Opiskelijoiden asioihin palaan vielä myöhemminkin, mutta tällä kertaa tässä opintotukiasiassa oli kommentoitavaa riittämiin. Suosittelen myös kurkistamista Tänään avattuun nuorten vaalikoneeseen osoitteessa http://www.nuortenvaalikone.fi . Siellä voit käydä testaamassa omia ajatuksiasi ja katsomassa minun ja muiden ehdokkaiden mielipiteitä nuoriin liittyvistä asioista.

Kootut kampanjakommellukset

Sanotaan, että tekevälle sattuu. Tai no mulle ilmeisesti ainakin. Siksi siis tänään pieneksi välipalaksi muutamia kommelluksia viimeisen kuukauden ajalta.

Mitään erikoista ei ole siinä, että kalenteri tai rahapussi (tai parhaassa tapauksessa molemmat ) unohtuvat kotiin. Se on aika normaalia. Viime sunnuntai oli unohtamisesta loistava esimerkki. Päivällä olin Raatihuoneella Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston naisten järjestämässä seminaarissa Akat tahtoo ja tekee -naiset vaikuttajina yhteiskunnassa. Perille saapuessani tajusin, että mulla ei ole kännykkää mukana. Olen varma, että pengoin laukkuni kunnolla eikä sitä siellä ollut. Seminaarin loppupuolella jonkun kännykkä alkoi soida salissa. Pian tajusin, että se soi laukussani. Puhelin olikin siis mukana.Tosi noloa!

Sunnuntai-iltana lähdin vielä Lopelle paikallisen yhdistyksen tilaisuuteen. Olin pakannut muovikassiin tulitikkujani ja kangaskassejani. Ennen lähtöä laskin muovikassin käsistäni pukeakseni takin päälleni. Moottoritiellä Linnatuulen kohdalla tajusin, että muovikassi oli jäänyt kotiin. Onneksi tilaisuus sentään sujui hyvin ja pääsin lumituiskusta huolimatta turvallisesti perille.

Unohtelu ei ole kuitenkaan ole mitään ”tulipalon” sytyttämiseen verrattuna. Olimme tammikuun alussa pitämässä puolueemme Hämeenlinnan ehdokkaiden kanssa yhteispalaveria kunnallisjärjestön toimistolla. Menin paikalle ensimmäisenä ja keitin keittokomerossa kahvia. Jonkun aikaa palaveria pidettyämme vieressäni istunut Filatovin Tarja kysyi minulta, että haistanko minä, että jossain käryää. Epäilin sen olevan takanamme ollut monistuskone. Hetken kuluttua keittokomerosta kuitenkin nousi savua. Hellan päällä ollut pahvirasia kärysi. Kukaan muu ei keittokomerossa lisäkseni ollut käynyt, joten ilmeisesti olin onnistunut vahingossa jotenkin saamaan levyn päälle. Onneksi Tarja toimi nopeasti ja vahingoilta vältyttiin. Istuttiin tosin loppupalaveri melkoisen katkun keskellä. Voisi kuitenkin sanoa, että ainakin meidän Hämeenlinnan demariehdokkaiden vaalityö käynnistyi "tulisesti".

Viikonloppuna ennen joulua olimme Reskalla pitämässä vaalitilaisuutta. Siellä juttelin ihmisten kanssa ja jaoin heille tulitikkuaskejani. Meitä ehdokkaita oli paikalla aika monta ja jos huomasin, että toinen ehdokas jutteli jonkun kanssa, pysyttelin tikkuineni kauempana. Jostain syystä en kuitenkaan huomannut Koskisen Johannesta ja olin jo antanut tikkuaskini hänelle ennen kuin huomasin, kuka oli kyseessä. Onneksi Johannesta vain nauratti ja hän tokaisi, että ”ainahan niitä tulitikkuja tarvitaan”.

Onneksi useimmat päivät sujuvat varsin tavallisissa merkeissä. Joskus vaan on ihan hyvä myöntää itsellekin, että kaiken ei tarvitse aina sujua ihan ennakkosuunnitelmien mukaan. Pienet kommellukset piristävät arkea.

HMV

Eli hajuton, mauton ja väritön.

Yllä olevaa palautetta sain vaalikampanjani tähänastisesta kulusta eräältä parikymppiseltä sukulaiseltani. Suoran ja rehellisen palautteen saaminen on aina mielenkiintoista, joten päätin suhtautua saamaani kritiikkiin vakavasti. Oppimassahan tässä myös ollaan.

Puolustuksekseni aioin heti alkuun todeta, että kampanjani on vasta lähtenyt käyntiin eikä kaikkia ”aseita” ole vielä paljastettu. Palautteessaan sukulaiseni esitti kuitenkin muutamia hyviä pointteja aiheellisine perusteluineen. Hän oli jo pidemmän aikaa suorittanut netin keskustelupalstoilla nk. tutkivaa journalismia siitä, mistä nuoret haluaisivat eduskuntavaaliehdokkaiden puhuvan. Otannan tulos oli: vähemmän perusvaalikamaa eli ympäripyöreää löpinää maailmaa syleilevästi, enemmän selkeitä kannanottoja nuoria oikeasti koskettavista asioista. Ilolla panin merkille, että aiheet, joista hän minua patisti kirjoittamaan, olivat sellaisia, joihin varmasti tulen kampanjan edetessä ottamaan kantaa.

Palautteesta innostuneena päätin listata asioita, joista tulen lähiaikoina täällä blogissa kirjoittamaan otsikolla Suu puhtaaksi. Tarkoituksenani on mahdollisimman selkeästi ja ytimekkäästi kommentoida ainakin seuraavia aiheita (lisää aiheita saa ehdottaa):
- opiskelijat ja opintotuki
- ilmastonmuutos ja ydinvoima
- kuluttaminen
- osa-aika- ja pätkätyöt
- eläkkeet
- terveydenhuolto

Kirjoitusteni jälkeen kaikille sivuillani käyneille pitäisi olla selvää se, mitä mieltä olen eri asioista ja minkä asioiden eteen olen valmis töitä tekemään. Eri asia on sitten se, kuinka äänestäjät sivuilleni löytävät. Varaa itsensä mainostamiseen eri medioissa ei opiskelijalla juuri ole. Kohtuullisen kateellisena olen seurannut sitä, kuinka julkkisehdokkaat ja muut jo valmiiksi silmäätekevät saavat ilmaista mainosta lehtien palstoilla. Keskustan Pohjanmaan toivo ”hiihtäjälegenda” Juha Mieto kommentoi televisiossa ehdokkaaksi asettumistaan seuraavasti: ”Olen ollut jo pitkään kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista”. Joo, niin olen mäkin ollut varmaan 10-vuotiaasta lähtien.

Medioiden tehtävänä on toki nostaa esille ajankohtaisia aiheita, jos joku tekee jotakin oikeesti kirjoittamisen arvoista siitä vaan (vrt. Riitta Väisäsen uimapukukuvat). Ilmaisen mainoksen antaminen osalle ehdokkaista (esim. tämän viikonlopun Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset) ei sitä ole. Vaikka yhtään ääntä ei ole vielä annettu, eivät kaikki ehdokkaat missään tapauksessa ole samalla viivalla.

Olen kuitenkin ylpeä siitä, että teen tätä kampanjaa juuri sellaisena kuin olen. Mulle se on jopa lopputulosta tärkeämpää. Tiedän, että se kuulostaa naiivilta, mutta jokainen joka mut hyvin tuntee, tietää että olen oikeasti sitä mieltä. Oikeastaan olen harmissani siitä, jos mun kampanjasta tai musta tulee mielikuva, että yritän miellyttää kaikkia. Siihen mulla ei ole mitään tarvetta. Eduskunnassa on jo ihan tarpeeksi omaa egoaan pönkittäviä kansanedustajia, joiden merkittävimpiä saavutuksia, ehkä hivenen kärjistetysti sanoen, on oman vaatekaapin sisällön paljastaminen MeNaisissa tai kodin sisustuksen esittely Gloriassa. Jos itse joskus niin teen, toivon että joku älähtää ja kovaa.

Jatkossa siis luvassa rohkeampaa otetta.

Niin ja sitä palautetta (asiallista mielellään kumminkin) otan sitten mielelläni vastaan tulevaisuudessakin.

Läsnä vai paikalla?

Luennolla istuessa olen usein seurannut sitä, kuinka moni puuhaa samalla jotain aivan muuta, kuin kuuntelee luennoitsijaa. Osa juttelee vierustoverin kanssa, osa tekee muiden kurssien tehtäviä, osa tutkii kalenteriaan. En väitä itse olevani asiassa muita parempi. Moni ”tärkeä” asia on tullut hoidetuksi juuri luennon aikana. Taisinpa syksyllä lähettää kaikki muista äänestää minua seurakuntavaaleissa –viestit tutuille juuri erään luennon aikana. Mutta silti on tilanteita, jolloin toivoisi kanssaihmisten osaavan keskittyä juuri siihen hetkeen ja olevan aidosti läsnä siinä kyseisessä tilanteessa.

Paikalla muttei läsnä –ilmiö on tuttu monessa muussakin paikassa kuin luentosaleissa. Kokouksissa ihmiset näppäilevät tekstiviestejä ikään kuin näyttääkseen muille, kuinka kiireinen minä oikeasti olen. Samaan ilmiöön liittyy myös ihmisten taipumus kadota tilaisuuksista vähän ennen niiden loppumista. Niin kuin se säästäisi aikaa merkittävästi. Monilla on kova yritys olla yhtä aikaa useassa paikassa. Ilmeisesti ajasta on tullut niin arvokasta, ettei sitä voi tuhlata siihen, että keskittyisi yhteen asiaan kerrallaan. Uskon kuitenkin, ettei yksi ihminen voi tehokkaasti tehdä kuin yhden asian kerrallaan. Loppujen lopuksi kaikkien aikaa säästyisi kun yksi asia hoidettaisiin kerralla kunnolla valmiiksi.

Läsnäolon puute näkyy myös kodeissa. Vanhemmat ovat kyllä kotona, mutta valitettavan harvoin oikeasti läsnä lasten kanssa. Useimmiten televisio tai tietokone on päällä, vieden joko aikuisen tai lapsen huomion. Läsnäolon puute taitaa vaivata myös useimpia parisuhteita. Myönnän kyllä itsekin, että osaan olla niin uppoutunut esimerkiksi kirjoittamiseen, että muu maailma sulkeutuu täysin ulkopuolelle. Helppoa läsnä oleminen ei siis missään tapauksessa ole.

Läsnä olemista ei voi huijata. Olennaisesti läsnäoloon kuuluu toisen kuunteleminen. Tulevana opettajana toivon, että osaan kuunnella oppilaitani riittävän hyvin. Tuntuu pelottavalta, kuinka osaan antaa tasapuolisesti huomiota parhaassa tapauksessa 30 oppilaalle.

Kokoomuksen kampanja, puolue jolla on korvat, on hymyilyttänyt minua siitä asti, kun siitä ensimmäisen kerran kuulin. Korvathan meillä on kaikilla, mutta on eri asia miten niitä osataan käyttää. Viestin perillemenoon ei aina riitä edes kuunteleminen, tärkeää on se miten kuunnellaan ja ymmärretään.

Liikkumisen iloa

Tänään tein taas yhden asian, jota en ole pitkään aikaan tehnyt. Ja jälleen oli mielettömän kivaa. Olin nimittäin luistelemassa. Ihan oikeasti en kai olisi sitä vielä saanut tehdä suussa olevien tikkien takia, mutta meidän ryhmän ensimmäinen luistelutunti oli tänään, joten siinä ei paljon kyselty, kuka on terve ja kuka ei. Hävettää myöntää, että viimeksi taisin olla luistimilla joskus lukiossa, noin viitisen vuotta sitten. Ala-asteikäisenä viereisen kentän luistinrataa kulutettiin monta tuntia päivässä. Enimmäkseen pelattiin naapurin lasten, ja aikuistenkin, kanssa jääpalloa. Haikeudella muistelen sitä liikunnan määrää, joka silloin tuli oikeastaan ihan huomaamatta harrastettua. Silloin kun jäätä ei ollut, pelattiin jalkapalloa tai leikittiin vinkkiä.

Siihen määrään suhteutettuna, kuinka paljon olen luistellut, on kyllä aika merkillistä, kuinka huono siinä kumminkin olen;) En ole varmaan vieläkään ole oppinut kunnolla jarruttamaan… Silti joku ihme kilpailuvietti herää aina, kun on kaksi joukkuetta ja kaksi maalia, vaikka kyseessä olisi ihan leikkimielinen pelailu. Kahden tunnin hikoilemisen jälkeen nyt on joka tapauksessa tosi energinen olo. Kiireisimpinäkin aikoina täytyisi muistaa se, että liikuntaan kulutetun ajan saa aina kaksinkertaisena jaksamisena takaisin.

Tulin tänään vaihteeksi siihen lopputulokseen, että otan liikunnan sivuaineeksi. Koululiikunnasta valitettavan usealla on ikäviä muistoja. Onneksi kehitystä parempaa suuntaan tapahtuu koko ajan. Toivottavasti missään koulussa ei enää tehdä joukkuejakoja kapteenijaoilla. Monelle on tuttu se, tunne kun aina tuli valituksi viimeisten joukossa. Liikunnan riemun voi löytää niin monella eri tavalla. Parhaimmat liikuntatunnit ovat monipuolisia ja niissä on haastetta ja iloa kaikenkuntoisille ja -taitoisille. Liikunnan opetuksen painopiste tulisi olla tällä hetkellä vähän liikkuvissa lapsissa, joita nykypäivänä on aivan liian paljon. Liikkumattomien sukupolvien kasvattamiseen yhteiskunnallamme ei ole varaa. Jos minulla joskus opettajana on mahdollisuus innostaa lapsia liikkumaan, tulen sen mahdollisuuden varmasti käyttämään. Luokassani tullaan liikkumaan myös muulloin kun liikuntatunneilla.

Kamalaksi kääntynyt keskiviikko, tokkurainen torstai ja parempi perjantai

Herätyskello soi keskiviikkoaamuna 5.30. Muutama vuosi sitten siinä ei olisi ollut mitään kummallista: kello soi harva se aamu ennen viittä ilmoittaen, että oli aika lähteä töihin. Nyt ylösnouseminen oli takkuisempaa. Väsymys haihtui onneksi pian kun pääsin raittiiseen ulkoilmaan ja ihmisten pariin Hämeenlinnan rautatieasemalle. Olimme asemalla Iisakin, Sadun sekä minun että Iisakin vaalipäällikön kanssa jakamassa työmatkalaisille SDP:n Reilu työelämä –kampanjan esitteitä. Reilu työelämä –päivä oli hyvä muistutus, siitä että reilun työelämän pelisäännöt ovat meille demareille tärkeitä.

Tässä yhteydessä on hyvä tilaisuus sanoa muutama sana Vesa Vihriälän työryhmän julkaisemasta globalisaatioraportista. Raportissa todetaan mm. että työntekijöiden irtisanomissuojaa tulisi heikentää ja palkoista tulisi yhä useammin sopia yritystasolla. Kaikki tämä siis siksi, että ilman näitä heikennyksiä Suomi ei muka tule pärjäämään globalisaation kynsissä. Hah. Globalisaatio ei ole mikään ulkopuolinen, hallitsematon voima, jolle kukaan ei voi tehdä mitään. Globalisaation kaikki vaikutukset eivät ole pelkästään huonoja, mutta myös haittavaikutuksia on paljon. Niitä vastaan taistellaan parhaiten tekemällä työtä niiden asioiden eteen, jotka yhteiskunnassamme ovat paremmin kuin missään muualla maailmassa. Irtisanomissuojaa heikentämällä vain kasvatetaan kuilua hyvä- ja huonotuloisten välillä. Jos näin tapahtuu, on meillä pian suuri joukko yhteiskunnasta syrjäytyneitä ja todella köyhiä kansalaisia.

Hyvin alkanut päivä jatkui valitettavasti ikävämmissä merkeissä. Lähdin iltapäivällä viisaudenhammasleikkaukseen YTHS:lle Tampereelle. En ollut odottanut, että se olisi ollut niin kamalaa, onhan minulta jo yksi hammas aikaisemmin leikattu. Tätä kertaa ei mitenkään voi verrata edelliseen. Tunti tuskaa hammaslääkärin luona ei riittänyt, vaan kipu jatkui ja jatkui. Matkasta takaisin Hämeenlinnaan en muista juuri mitään ja olo oli sekava vielä kotonakin.

Kouluun kuvittelin meneväni heti seuraavana päivänä, mutta eihän siitä mitään tullut. Puhe- ja ilmaisutaidon harkoissa oleminen olisi ollut mahdotonta, kun suu aukesi puhuessa yhtä vähän kuin Kimi Räikkösellä. Olin sitten torstain kotona. Kuvittelin tekeväni valmiiksi monia kirjoitushommia, mutta antibiootit ja särkylääkkeet väsyttivät niin paljon, että yli puolet päivästä kului nukkuessa. Päivän ainoita saavutuksia olivat auton huoltoon vieminen, kaupassa käyminen, ruoan laittaminen sekä Talouselämän vaalikoneeseen vastaaminen. No, joskus näinkin. On muuten kummallista, että juuri silloin kun toinen poski on sen näköinen, että joku on tunkenut sinne golfpallon, eikä haluaisi törmätä kehenkään, on ruokakauppa täynnä tuttuja.

Tänään olo alkaa onneksi helpottaa. Olen päättänyt pysyä hereillä. Viikonloppuna aion kuitenkin levätä mahdollisimman paljon muun tekemisen lomassa.

Vesijumppaa ja halliasioita

Olin tänään ohjaamassa vesijumppaa PAM:n 056 -osastolle. Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi vesijumppaa ohjannut. Nyt tuli taas tunne, että tätä pitäisi tehdä useamminkin. Jumppaajat näyttivät viihtyvän ja itsekin innostuin ohjaamisesta. Mikrofoonia en tietenkään saanut toimimaan, mutta onneksi minulla on kuuluva ääni. Joku muukin on tämänpäiväisten jumppareiden lisäksi niin tainnut joskus todeta… Huomasin myös, että vaikka en vesijumppaa ole pitkään aikaan vetänyt, oli ohjaaminen helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. Ilmeisesti muun ohjaus- ja opetuskokemuksen lisääntymisestä on hyötyä.

Vesijumppa on harrastuksena todella hyvä. Se sopii melkein kaikille. Se tekee hyvää esimerkiksi reumaa sairastaville. Mieltäni lämmitti kerran kovasti se, kun eräs jumppaaja kertoi minulle, ettei ole kymmeneen vuoteen kyennyt hyppäämään tasajalkaa kuivalla maalla. Puolen vuoden vedessä hyppimisen jälkeen, hän kertoi pystyvänsä nyt sen tekemään. Jumppaamisessa riittää silti haastetta kovakuntoisellekin. Tehoja voi lisätä oman tahdon mukaan, veden toimiessa vastuksena. Vedessä liikkumisen paras puoli on se, että se rentouttaa ja rauhoittaa mieltä. Se, miksi vesijumppa harrastuksena ei kuitenkaan käy kaikille johtuu siitä, että uimahallissa käyminen maksaa niin paljon. Esimerkiksi aikuisen uimahallimaksu on Hämeenlinnassa 4,40 €. Jos vuodessa käy jumpassa 30 kertaa ja maksaa uimahallimaksun lisäksi jumppamaksun, tulee se aika kalliiksi. Kiukuttaa! Uimahallin pitäisi olla avoinna kaikille.

Erilaiset halliasiat ovat Hämeenlinnassa viime viikkoina puhuttaneet ihmisiä muutenkin. Hämeenlinnan kaupunki päätti antaa lisätukea jääliikuntaa harrastaville hämeenlinnalaisille nuorille. Tästä seuraa se, että ulkopaikkakuntalaiset juniorit joutuvat maksamaan korkeampia maksuja harrastamisestaan. On kuitenkin väärin, että juuri lapset laitetaan kärsimään näistä ratkaisuista. No ehkäpä nyt joissain kunnissa vihdoin herätään huomaamaan, mitä hyötyä kuntaliitoksesta olisi heillekin. Hämeenlinna tuottaa monia palveluja, joita myös ympäristökunnissa asuvat käyttävät. Ei sekään ole oikein, että muut noukkivat rusinat Hämeenlinnan leipomista pullista.

Yllättäviä kokemuksia

Perjantai yllätti minut täysin. Astuin ensimmäistä kertaa elämässäni hääpukuliikkeeseen, kun olimme etsimässä ystävälleni hääpukua. Shoppailusta toki toisinaan nautin, mutta jotenkin olen aina vähän oudoksunut kaikenlaista häähössötystä ja häätilpehööriä. Autan kuitenkin ystävääni hääjärjestelyissä mielelläni ja siksi lähdinkin hänen mukaansa täynnä uteliaisuutta. Ja niin siinä kävi, että hetken aikaa seurattuani ystäväni pukujen sovittelua, oli minunkin pakko myöntää, että jotakin ihanaa niissä puvuissa kuitenkin on. Aika pian olisin ollut itsekin valmis järjestämään häät ja kokeilemaan muutamia pukuja. No ehkei nyt kuitenkaan ihan lähiaikoina..

Toisen positiivisen yllätyksen koin, kun olin torstaina töissä. Viime aikoina olen tehnyt töitä aika harvoin ja siksi olin ehkä unohtanutkin kuinka kivaa työnteko voi toisinaan olla. Oikeastaan jopa nautin siitä, että sain istua kassalla ja vaihtaa muutaman sanan asiakkaiden kanssa. Myös työkavereita oli mukava nähdä ja mieleen palasivat ”vanhat hyvät ajat” ennen opiskelujen aloittamista. Joka euron eteen oli tehtävä töitä (niin kuin kyllä nytkin) ja samalla jostain oli löydyttävä aikaa sille, että työnteon lisäksi ehdin mm. suorittaa avoimen yliopiston opintoja, lukea pääsykokeisiin ja ohjata vesijumppaa. Tiedän, että ne, jotka elämääni silloin seurasivat läheltä (tai joilla on omakohtaisia kokemuksia myyjän työn nurjista puolista) pitävät kaihoiluani ihan kummallisena. Ehkä aika kultaa muistot, mutta haikea mieli tulee sitten, kun jonain päivänä joudun lopullisesti myyjänä olon lopettamaan.

Uusi vuosi, uudet kujeet!

Uuden vuoden alku on hyvä syy aloittaa blogin pitäminen. Varsinkin, kun vuodestani 2007 on melko varmasti tulossani elämäni tähänastisista vaiheikkain. Jo keväällä on tapahtumassa monta mielenkiintoista asiaa. Tärkeimpänä niistä tietysti maaliskuun eduskuntavaalit, joissa olen olen SDP:n ehdokkaana Hämeen vaalipiirissä. Ehdolla olen ensimmäistä kertaa. Innolla ja välillä kauhullakin odotan tulevia kuukausia. Koska lähestulkoon kaikki on uutta, kohtaan ja teen päivittäin asioita, joita en ole ennen tehnyt. Välillä se on toki rankkaakin, mutta enimmäkseen kovin innostavaa. Ennen kaikkea tämä on mahdollisuus oppia uusia asioita ja tavata uusia ihmisiä. Tavoitteena on tietysti tulla valituksi kansanedustajaksi, mutta myös tehdä hyvä kampanja oman itseni ja puolueeni vuoksi.

Maaliskuussa olen myös muuttamassa uuteen asuntoon. Muuttaminen itsessään ei ole lempipuuhaani, mutta on ihanaa päästä asumaan vasta valmistuneeseen taloon. Ja parasta on se, että saan oman saunan. Tuskinpa sitä sähkönkulutuksen vuoksi tulee usein lämmitettyä, mutta kylmän talvipäivän jälkeen on mukavaa kutsua kavereita saunomaan. Vanhaa kotiani tulee todennäköisesti ikävä. Siellä on ollut hyvä asua viimeiset kaksi vuotta. Serkkuni Katri on varmasti maailman paras ja ymmärtäväisin kämppis, kun en aina ole ehtinyt tai muistanut imuroida tai viedä roskia. Parasta on kuitenkin ollut se, että Katrin kanssa saa aikaan keskustelun (tai väittelyn) aiheesta kuin aiheesta.

Vaalien lisäksi kevääseeni kuuluu opiskelua. Muutamia kursseja joudun jättämään nyt käymättä, mutta jostain välistä yritän löytää aikaa myös opiskelulle. Keväällä jatkuva opetusharjoittelu on asia, jota odotan kovasti. Syksyn aikana yllätyin taas iloisesti siitä, kuinka mukavaa opettaminen on. Harjoitteluluokkani on ollut mahtava ja lapset mielettömiä persoonia. Usko siihen, että minusta tulee hyvä opettaja, vahvistuu hetki hetkeltä.

Tämän blogin tarkoituksena on näin ollen toimia päiväkirjanani, jossa kerron itsestäni ja ajatuksistani vaalikampanjoinnin tiimellyksessä. Vaalit eivät tietenkään ole koko elämä, joten muistakin tapahtumista ja asioista tulen kirjoittamaan. Välillä tiukkaa asiaa, toisinaan turhempia jorinoita. Blogini tietysti jatkuu maaliskuun vaalien jälkeen, kävi vaaleissa miten tahansa.