Kuinka reilu olet?

Jos ehdokkaiden kuluneet, latteat ja maailmaasyleilevät vaalisloganit kyllästyttävät, osoita omaa luovuuttasi ja käy tekemässä oma vaalimainoksesi Sdp:n uusilla vaalisivuilla. Samaisessa paikassa voit tehdä reiluustestin, josta selviää kuinka hyvin osaat ottaa toiset ihmiset huomioon.

Suuret opetusryhmät merkittävä opetuksen laadun este

Seuraava kirjoitukseni on julkaistu mielipidepalstalla Hämeen Sanomissa ja Viikkouutisissa 25.1.

Opetushallituksen pääjohtaja Kirsi Lindroos avasi reilu viikko sitten aiheellisen keskustelun koulutuksen oppitakuista. Oppitakuun ajatuksena on turvata jokaisen lapsen oikeus tasa-arvoiseen ja yhtä laadukkaaseen opetukseen koulusta tai asuinpaikasta riippumatta. Tällä hetkellä näin ei ole. Perusopetus on järjestetty kunnissa hyvin kirjavasti. Pahimmassa tapauksessa kunnissa tehdyt ratkaisut määrittävät lapsen tulevaisuuden tavalla, johon myöhemmin on vaikeaa vaikuttaa. Ellei esimerkiksi erityisopetuksen tarpeeseen pystytä puuttumaan ajoissa, oppimisongelmat kasvavat entisestään. Jokaisella oppijalla tulee olla oikeus saada tarvitsemaansa opetusta ja tukea.

Merkittävä opetuksen laadun este on liian suuret opetusryhmät. Luokkahuoneen tekninen varustelutaso tai edes opettajan ammattitaito eivät riitä korvaamaan sitä, mikä merkitys sillä on, kuinka paljon aikaa ja huomiota opettajalla on oppilaille antaa. On aivan eri asia opiskella 20 oppilaan kuin 30 oppilaan ryhmässä. Nykyisin kunnissa on käytössä varsin vaihtelevia määritelmiä sopivan opetusryhmän kooksi. Siksi opetusryhmien koot tulisi määritellä lailla.

Koulutuksen osalta, tulisi palata vanhaan käytäntöön, jossa valtio myönsi kunnille ns. korvamerkittyä rahaa. Tällöin kunnan on käytettävä tietty määrä rahaa esimerkiksi perusopetuksen järjestämiseen. Nykyisellään tuntuu siltä, että monessa kunnassa monet muka tärkeämmät projektit kiilaavat peruspalveluihin satsaamisen ohi. Ratkaisuja tehdessä tulisi muistaa, että se rahamäärä, joka lasten hyvinvointiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa käytetään, maksaa itsensä tulevaisuuden säästöissä kaksikertaisena takaisin.

Ps. Jokin aika sitten kirjoitin myös esseen Luokanopettaja-lehden ProPeruskoulu2007-nettiliitteeseen otsikolla Peruskoulussa kasvetaan ja kasvatetaan ihmisiksi.

Suu puhtaaksi osa 1: opintotuki

Opintorahan korottamisesta on puhuttu ja puhuttu. Hiljalleen olisi aika siirtyä sanoista tekoihin. Valtion budjetti on rajallinen, mutta on täysin käsittämätöntä ettei opintorahaa viime hallituskaudella, eikä viimeiseen 14 vuoteen, ole saatu nostettua. Asumistuen omavastuuseen onneksi tehtiin viime hallituskaudella korotus, mutta se oli laiha lohtu elinkustannusten nousun keskellä.

Tämän asian hoidossa olen pahasti pettynyt myös oman puolueeni kansanedustajiin. Enemmän tahtoa ja työtä olisi vaadittu jokaiselta 200 kansanedustajalta. Oleellista on toki myös se, että opintososiaalisista asioista hallituksessa on neljä vuotta vastannut keskustalainen ministeri, jolla ei ilmeisesti ollut tarpeeksi todellista halua nostaa opintorahan korotusta osaksi valtion budjettia.

No, takaisin siihen opintotuella elämiseen. Itselläni vuokran maksun jälkeen käteen jää 185,61 euroa. Moneen opiskelijaan verrattuna se on itse asiassa aika hyvin. Olen siis varakas opiskelija. Opintolainaakin voi kuussa nostaa 300 euroa. Kivaa. Harmi vaan, että se on joskus maksettava takaisin. Eikä siinä takaisinmaksussakaan olisi vielä mitään, jos voisi varmasti sanoa saavansa töitä valmistumisen jälkeen. Harva voi nykyään niin sanoa.

Niin ja ainahan opiskelija voi mennä töihin. Niinhän minäkin teen. Työnteko opiskelun ohella on hyödyllistä, sehän lisää työkokemusta, jota työnantajat valmistumisen jälkeen kovasti arvostavat. Tai sitten se työnteko venyttää opiskeluaikoja ja lisää opiskelijan stressiä. Onhan se hienoa olla opiskella päivät, tehdä illat töitä ja lukea yöt tenttiin. Ei hätää pääasia, että sinulla on näyttää sille työnantajalle, joka palkkaa sinut insinööriksi, työtodistus siitä, että kävit viisi vuotta siivoamassa niitä lähimarketin lattioita.

Enkä halua mitenkään aliarvioida mitään ammattia tai minkäänlaista työkokemusta. Menin itse lukion jälkeen töihin kauppaan. Ennen sitä minulla ei juuri työkokemusta ollut, enkä varmasti olisi samanlainen ihminen, ilman tuossa työssä työskentelyä. Pääsääntöisesti olen viihtynyt työssäni ja oppinut vaikka mitä. Tärkeintä on kuitenkin se, mitä olen oppinut työelämästä ja sen pelisäännöistä. Siitä huolimatta tarpeellisen työkokemuksen saisi myös sillä, että tekisi töitä kesäisin. Opiskelijan kuuluu saada opiskella, ei tehdä töitä!

Opintotuen jälkeenjääneisyydellä aiheutetaan se, että opiskelijat eivät ole keskenään tasa-arvoisessa asemassa. Pian opiskella voi se, jolla on varaa tai pikemminkin se, jonka vanhemmilla on. Jonkin ajan kuluttua ollaan siinä tilanteessa, että oikeus koulutukseen ei enää kuulukaan kaikille. Se tasa-arvo, joka oikeuteen opiskella on vuosien kuluessa mm. oppivelvollisuuslain ja kaikille yhteisen peruskoulun myötä saavutettu, uhkaa hävitä.

Muutoksia opintotukeen tulisi, esimerkiksi pelkän opintorahan korottamisen lisäksi, tehdä myös rakenteellisesti. Muutamia päiviä sitten kävin hyvän käytäväkeskustelun erään opiskelevan äidin kanssa. Opiskeleva vanhempi saa aivan saman opintotuen kuin muutkin opiskelijat. Pienen lapsen vanhemmuus ei kuitenkaan mahdollista työskentelyä opiskelun ohella. Sen sijaan enemmän menoja tulee mm. lapsen päivähoitokustannuksista. Siinä ei paljon 100 euron lapsilisä auta. Lisäksi opintoraha pitää sitoa indeksiin, jotta sen reaaliarvo ei jatkuvasti laske.

Opintososiaalisten etuuksien korottamiseen voi onneksi jokainen äänestäjä tulevissa vaaleissa helposti vaikuttaa. Antamalla äänensä nuorelle, vieläpä itse opiskelevalle ehdokkaalle, varmistaa parhaiten sen, että se opintotuki todella nousee ja pian.

Ps. Opiskelijoiden asioihin palaan vielä myöhemminkin, mutta tällä kertaa tässä opintotukiasiassa oli kommentoitavaa riittämiin. Suosittelen myös kurkistamista Tänään avattuun nuorten vaalikoneeseen osoitteessa http://www.nuortenvaalikone.fi . Siellä voit käydä testaamassa omia ajatuksiasi ja katsomassa minun ja muiden ehdokkaiden mielipiteitä nuoriin liittyvistä asioista.

Kootut kampanjakommellukset

Sanotaan, että tekevälle sattuu. Tai no mulle ilmeisesti ainakin. Siksi siis tänään pieneksi välipalaksi muutamia kommelluksia viimeisen kuukauden ajalta.

Mitään erikoista ei ole siinä, että kalenteri tai rahapussi (tai parhaassa tapauksessa molemmat ) unohtuvat kotiin. Se on aika normaalia. Viime sunnuntai oli unohtamisesta loistava esimerkki. Päivällä olin Raatihuoneella Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston naisten järjestämässä seminaarissa Akat tahtoo ja tekee -naiset vaikuttajina yhteiskunnassa. Perille saapuessani tajusin, että mulla ei ole kännykkää mukana. Olen varma, että pengoin laukkuni kunnolla eikä sitä siellä ollut. Seminaarin loppupuolella jonkun kännykkä alkoi soida salissa. Pian tajusin, että se soi laukussani. Puhelin olikin siis mukana.Tosi noloa!

Sunnuntai-iltana lähdin vielä Lopelle paikallisen yhdistyksen tilaisuuteen. Olin pakannut muovikassiin tulitikkujani ja kangaskassejani. Ennen lähtöä laskin muovikassin käsistäni pukeakseni takin päälleni. Moottoritiellä Linnatuulen kohdalla tajusin, että muovikassi oli jäänyt kotiin. Onneksi tilaisuus sentään sujui hyvin ja pääsin lumituiskusta huolimatta turvallisesti perille.

Unohtelu ei ole kuitenkaan ole mitään ”tulipalon” sytyttämiseen verrattuna. Olimme tammikuun alussa pitämässä puolueemme Hämeenlinnan ehdokkaiden kanssa yhteispalaveria kunnallisjärjestön toimistolla. Menin paikalle ensimmäisenä ja keitin keittokomerossa kahvia. Jonkun aikaa palaveria pidettyämme vieressäni istunut Filatovin Tarja kysyi minulta, että haistanko minä, että jossain käryää. Epäilin sen olevan takanamme ollut monistuskone. Hetken kuluttua keittokomerosta kuitenkin nousi savua. Hellan päällä ollut pahvirasia kärysi. Kukaan muu ei keittokomerossa lisäkseni ollut käynyt, joten ilmeisesti olin onnistunut vahingossa jotenkin saamaan levyn päälle. Onneksi Tarja toimi nopeasti ja vahingoilta vältyttiin. Istuttiin tosin loppupalaveri melkoisen katkun keskellä. Voisi kuitenkin sanoa, että ainakin meidän Hämeenlinnan demariehdokkaiden vaalityö käynnistyi "tulisesti".

Viikonloppuna ennen joulua olimme Reskalla pitämässä vaalitilaisuutta. Siellä juttelin ihmisten kanssa ja jaoin heille tulitikkuaskejani. Meitä ehdokkaita oli paikalla aika monta ja jos huomasin, että toinen ehdokas jutteli jonkun kanssa, pysyttelin tikkuineni kauempana. Jostain syystä en kuitenkaan huomannut Koskisen Johannesta ja olin jo antanut tikkuaskini hänelle ennen kuin huomasin, kuka oli kyseessä. Onneksi Johannesta vain nauratti ja hän tokaisi, että ”ainahan niitä tulitikkuja tarvitaan”.

Onneksi useimmat päivät sujuvat varsin tavallisissa merkeissä. Joskus vaan on ihan hyvä myöntää itsellekin, että kaiken ei tarvitse aina sujua ihan ennakkosuunnitelmien mukaan. Pienet kommellukset piristävät arkea.

HMV

Eli hajuton, mauton ja väritön.

Yllä olevaa palautetta sain vaalikampanjani tähänastisesta kulusta eräältä parikymppiseltä sukulaiseltani. Suoran ja rehellisen palautteen saaminen on aina mielenkiintoista, joten päätin suhtautua saamaani kritiikkiin vakavasti. Oppimassahan tässä myös ollaan.

Puolustuksekseni aioin heti alkuun todeta, että kampanjani on vasta lähtenyt käyntiin eikä kaikkia ”aseita” ole vielä paljastettu. Palautteessaan sukulaiseni esitti kuitenkin muutamia hyviä pointteja aiheellisine perusteluineen. Hän oli jo pidemmän aikaa suorittanut netin keskustelupalstoilla nk. tutkivaa journalismia siitä, mistä nuoret haluaisivat eduskuntavaaliehdokkaiden puhuvan. Otannan tulos oli: vähemmän perusvaalikamaa eli ympäripyöreää löpinää maailmaa syleilevästi, enemmän selkeitä kannanottoja nuoria oikeasti koskettavista asioista. Ilolla panin merkille, että aiheet, joista hän minua patisti kirjoittamaan, olivat sellaisia, joihin varmasti tulen kampanjan edetessä ottamaan kantaa.

Palautteesta innostuneena päätin listata asioita, joista tulen lähiaikoina täällä blogissa kirjoittamaan otsikolla Suu puhtaaksi. Tarkoituksenani on mahdollisimman selkeästi ja ytimekkäästi kommentoida ainakin seuraavia aiheita (lisää aiheita saa ehdottaa):
- opiskelijat ja opintotuki
- ilmastonmuutos ja ydinvoima
- kuluttaminen
- osa-aika- ja pätkätyöt
- eläkkeet
- terveydenhuolto

Kirjoitusteni jälkeen kaikille sivuillani käyneille pitäisi olla selvää se, mitä mieltä olen eri asioista ja minkä asioiden eteen olen valmis töitä tekemään. Eri asia on sitten se, kuinka äänestäjät sivuilleni löytävät. Varaa itsensä mainostamiseen eri medioissa ei opiskelijalla juuri ole. Kohtuullisen kateellisena olen seurannut sitä, kuinka julkkisehdokkaat ja muut jo valmiiksi silmäätekevät saavat ilmaista mainosta lehtien palstoilla. Keskustan Pohjanmaan toivo ”hiihtäjälegenda” Juha Mieto kommentoi televisiossa ehdokkaaksi asettumistaan seuraavasti: ”Olen ollut jo pitkään kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista”. Joo, niin olen mäkin ollut varmaan 10-vuotiaasta lähtien.

Medioiden tehtävänä on toki nostaa esille ajankohtaisia aiheita, jos joku tekee jotakin oikeesti kirjoittamisen arvoista siitä vaan (vrt. Riitta Väisäsen uimapukukuvat). Ilmaisen mainoksen antaminen osalle ehdokkaista (esim. tämän viikonlopun Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset) ei sitä ole. Vaikka yhtään ääntä ei ole vielä annettu, eivät kaikki ehdokkaat missään tapauksessa ole samalla viivalla.

Olen kuitenkin ylpeä siitä, että teen tätä kampanjaa juuri sellaisena kuin olen. Mulle se on jopa lopputulosta tärkeämpää. Tiedän, että se kuulostaa naiivilta, mutta jokainen joka mut hyvin tuntee, tietää että olen oikeasti sitä mieltä. Oikeastaan olen harmissani siitä, jos mun kampanjasta tai musta tulee mielikuva, että yritän miellyttää kaikkia. Siihen mulla ei ole mitään tarvetta. Eduskunnassa on jo ihan tarpeeksi omaa egoaan pönkittäviä kansanedustajia, joiden merkittävimpiä saavutuksia, ehkä hivenen kärjistetysti sanoen, on oman vaatekaapin sisällön paljastaminen MeNaisissa tai kodin sisustuksen esittely Gloriassa. Jos itse joskus niin teen, toivon että joku älähtää ja kovaa.

Jatkossa siis luvassa rohkeampaa otetta.

Niin ja sitä palautetta (asiallista mielellään kumminkin) otan sitten mielelläni vastaan tulevaisuudessakin.

Läsnä vai paikalla?

Luennolla istuessa olen usein seurannut sitä, kuinka moni puuhaa samalla jotain aivan muuta, kuin kuuntelee luennoitsijaa. Osa juttelee vierustoverin kanssa, osa tekee muiden kurssien tehtäviä, osa tutkii kalenteriaan. En väitä itse olevani asiassa muita parempi. Moni ”tärkeä” asia on tullut hoidetuksi juuri luennon aikana. Taisinpa syksyllä lähettää kaikki muista äänestää minua seurakuntavaaleissa –viestit tutuille juuri erään luennon aikana. Mutta silti on tilanteita, jolloin toivoisi kanssaihmisten osaavan keskittyä juuri siihen hetkeen ja olevan aidosti läsnä siinä kyseisessä tilanteessa.

Paikalla muttei läsnä –ilmiö on tuttu monessa muussakin paikassa kuin luentosaleissa. Kokouksissa ihmiset näppäilevät tekstiviestejä ikään kuin näyttääkseen muille, kuinka kiireinen minä oikeasti olen. Samaan ilmiöön liittyy myös ihmisten taipumus kadota tilaisuuksista vähän ennen niiden loppumista. Niin kuin se säästäisi aikaa merkittävästi. Monilla on kova yritys olla yhtä aikaa useassa paikassa. Ilmeisesti ajasta on tullut niin arvokasta, ettei sitä voi tuhlata siihen, että keskittyisi yhteen asiaan kerrallaan. Uskon kuitenkin, ettei yksi ihminen voi tehokkaasti tehdä kuin yhden asian kerrallaan. Loppujen lopuksi kaikkien aikaa säästyisi kun yksi asia hoidettaisiin kerralla kunnolla valmiiksi.

Läsnäolon puute näkyy myös kodeissa. Vanhemmat ovat kyllä kotona, mutta valitettavan harvoin oikeasti läsnä lasten kanssa. Useimmiten televisio tai tietokone on päällä, vieden joko aikuisen tai lapsen huomion. Läsnäolon puute taitaa vaivata myös useimpia parisuhteita. Myönnän kyllä itsekin, että osaan olla niin uppoutunut esimerkiksi kirjoittamiseen, että muu maailma sulkeutuu täysin ulkopuolelle. Helppoa läsnä oleminen ei siis missään tapauksessa ole.

Läsnä olemista ei voi huijata. Olennaisesti läsnäoloon kuuluu toisen kuunteleminen. Tulevana opettajana toivon, että osaan kuunnella oppilaitani riittävän hyvin. Tuntuu pelottavalta, kuinka osaan antaa tasapuolisesti huomiota parhaassa tapauksessa 30 oppilaalle.

Kokoomuksen kampanja, puolue jolla on korvat, on hymyilyttänyt minua siitä asti, kun siitä ensimmäisen kerran kuulin. Korvathan meillä on kaikilla, mutta on eri asia miten niitä osataan käyttää. Viestin perillemenoon ei aina riitä edes kuunteleminen, tärkeää on se miten kuunnellaan ja ymmärretään.

Liikkumisen iloa

Tänään tein taas yhden asian, jota en ole pitkään aikaan tehnyt. Ja jälleen oli mielettömän kivaa. Olin nimittäin luistelemassa. Ihan oikeasti en kai olisi sitä vielä saanut tehdä suussa olevien tikkien takia, mutta meidän ryhmän ensimmäinen luistelutunti oli tänään, joten siinä ei paljon kyselty, kuka on terve ja kuka ei. Hävettää myöntää, että viimeksi taisin olla luistimilla joskus lukiossa, noin viitisen vuotta sitten. Ala-asteikäisenä viereisen kentän luistinrataa kulutettiin monta tuntia päivässä. Enimmäkseen pelattiin naapurin lasten, ja aikuistenkin, kanssa jääpalloa. Haikeudella muistelen sitä liikunnan määrää, joka silloin tuli oikeastaan ihan huomaamatta harrastettua. Silloin kun jäätä ei ollut, pelattiin jalkapalloa tai leikittiin vinkkiä.

Siihen määrään suhteutettuna, kuinka paljon olen luistellut, on kyllä aika merkillistä, kuinka huono siinä kumminkin olen;) En ole varmaan vieläkään ole oppinut kunnolla jarruttamaan… Silti joku ihme kilpailuvietti herää aina, kun on kaksi joukkuetta ja kaksi maalia, vaikka kyseessä olisi ihan leikkimielinen pelailu. Kahden tunnin hikoilemisen jälkeen nyt on joka tapauksessa tosi energinen olo. Kiireisimpinäkin aikoina täytyisi muistaa se, että liikuntaan kulutetun ajan saa aina kaksinkertaisena jaksamisena takaisin.

Tulin tänään vaihteeksi siihen lopputulokseen, että otan liikunnan sivuaineeksi. Koululiikunnasta valitettavan usealla on ikäviä muistoja. Onneksi kehitystä parempaa suuntaan tapahtuu koko ajan. Toivottavasti missään koulussa ei enää tehdä joukkuejakoja kapteenijaoilla. Monelle on tuttu se, tunne kun aina tuli valituksi viimeisten joukossa. Liikunnan riemun voi löytää niin monella eri tavalla. Parhaimmat liikuntatunnit ovat monipuolisia ja niissä on haastetta ja iloa kaikenkuntoisille ja -taitoisille. Liikunnan opetuksen painopiste tulisi olla tällä hetkellä vähän liikkuvissa lapsissa, joita nykypäivänä on aivan liian paljon. Liikkumattomien sukupolvien kasvattamiseen yhteiskunnallamme ei ole varaa. Jos minulla joskus opettajana on mahdollisuus innostaa lapsia liikkumaan, tulen sen mahdollisuuden varmasti käyttämään. Luokassani tullaan liikkumaan myös muulloin kun liikuntatunneilla.

Kamalaksi kääntynyt keskiviikko, tokkurainen torstai ja parempi perjantai

Herätyskello soi keskiviikkoaamuna 5.30. Muutama vuosi sitten siinä ei olisi ollut mitään kummallista: kello soi harva se aamu ennen viittä ilmoittaen, että oli aika lähteä töihin. Nyt ylösnouseminen oli takkuisempaa. Väsymys haihtui onneksi pian kun pääsin raittiiseen ulkoilmaan ja ihmisten pariin Hämeenlinnan rautatieasemalle. Olimme asemalla Iisakin, Sadun sekä minun että Iisakin vaalipäällikön kanssa jakamassa työmatkalaisille SDP:n Reilu työelämä –kampanjan esitteitä. Reilu työelämä –päivä oli hyvä muistutus, siitä että reilun työelämän pelisäännöt ovat meille demareille tärkeitä.

Tässä yhteydessä on hyvä tilaisuus sanoa muutama sana Vesa Vihriälän työryhmän julkaisemasta globalisaatioraportista. Raportissa todetaan mm. että työntekijöiden irtisanomissuojaa tulisi heikentää ja palkoista tulisi yhä useammin sopia yritystasolla. Kaikki tämä siis siksi, että ilman näitä heikennyksiä Suomi ei muka tule pärjäämään globalisaation kynsissä. Hah. Globalisaatio ei ole mikään ulkopuolinen, hallitsematon voima, jolle kukaan ei voi tehdä mitään. Globalisaation kaikki vaikutukset eivät ole pelkästään huonoja, mutta myös haittavaikutuksia on paljon. Niitä vastaan taistellaan parhaiten tekemällä työtä niiden asioiden eteen, jotka yhteiskunnassamme ovat paremmin kuin missään muualla maailmassa. Irtisanomissuojaa heikentämällä vain kasvatetaan kuilua hyvä- ja huonotuloisten välillä. Jos näin tapahtuu, on meillä pian suuri joukko yhteiskunnasta syrjäytyneitä ja todella köyhiä kansalaisia.

Hyvin alkanut päivä jatkui valitettavasti ikävämmissä merkeissä. Lähdin iltapäivällä viisaudenhammasleikkaukseen YTHS:lle Tampereelle. En ollut odottanut, että se olisi ollut niin kamalaa, onhan minulta jo yksi hammas aikaisemmin leikattu. Tätä kertaa ei mitenkään voi verrata edelliseen. Tunti tuskaa hammaslääkärin luona ei riittänyt, vaan kipu jatkui ja jatkui. Matkasta takaisin Hämeenlinnaan en muista juuri mitään ja olo oli sekava vielä kotonakin.

Kouluun kuvittelin meneväni heti seuraavana päivänä, mutta eihän siitä mitään tullut. Puhe- ja ilmaisutaidon harkoissa oleminen olisi ollut mahdotonta, kun suu aukesi puhuessa yhtä vähän kuin Kimi Räikkösellä. Olin sitten torstain kotona. Kuvittelin tekeväni valmiiksi monia kirjoitushommia, mutta antibiootit ja särkylääkkeet väsyttivät niin paljon, että yli puolet päivästä kului nukkuessa. Päivän ainoita saavutuksia olivat auton huoltoon vieminen, kaupassa käyminen, ruoan laittaminen sekä Talouselämän vaalikoneeseen vastaaminen. No, joskus näinkin. On muuten kummallista, että juuri silloin kun toinen poski on sen näköinen, että joku on tunkenut sinne golfpallon, eikä haluaisi törmätä kehenkään, on ruokakauppa täynnä tuttuja.

Tänään olo alkaa onneksi helpottaa. Olen päättänyt pysyä hereillä. Viikonloppuna aion kuitenkin levätä mahdollisimman paljon muun tekemisen lomassa.

Vesijumppaa ja halliasioita

Olin tänään ohjaamassa vesijumppaa PAM:n 056 -osastolle. Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi vesijumppaa ohjannut. Nyt tuli taas tunne, että tätä pitäisi tehdä useamminkin. Jumppaajat näyttivät viihtyvän ja itsekin innostuin ohjaamisesta. Mikrofoonia en tietenkään saanut toimimaan, mutta onneksi minulla on kuuluva ääni. Joku muukin on tämänpäiväisten jumppareiden lisäksi niin tainnut joskus todeta… Huomasin myös, että vaikka en vesijumppaa ole pitkään aikaan vetänyt, oli ohjaaminen helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. Ilmeisesti muun ohjaus- ja opetuskokemuksen lisääntymisestä on hyötyä.

Vesijumppa on harrastuksena todella hyvä. Se sopii melkein kaikille. Se tekee hyvää esimerkiksi reumaa sairastaville. Mieltäni lämmitti kerran kovasti se, kun eräs jumppaaja kertoi minulle, ettei ole kymmeneen vuoteen kyennyt hyppäämään tasajalkaa kuivalla maalla. Puolen vuoden vedessä hyppimisen jälkeen, hän kertoi pystyvänsä nyt sen tekemään. Jumppaamisessa riittää silti haastetta kovakuntoisellekin. Tehoja voi lisätä oman tahdon mukaan, veden toimiessa vastuksena. Vedessä liikkumisen paras puoli on se, että se rentouttaa ja rauhoittaa mieltä. Se, miksi vesijumppa harrastuksena ei kuitenkaan käy kaikille johtuu siitä, että uimahallissa käyminen maksaa niin paljon. Esimerkiksi aikuisen uimahallimaksu on Hämeenlinnassa 4,40 €. Jos vuodessa käy jumpassa 30 kertaa ja maksaa uimahallimaksun lisäksi jumppamaksun, tulee se aika kalliiksi. Kiukuttaa! Uimahallin pitäisi olla avoinna kaikille.

Erilaiset halliasiat ovat Hämeenlinnassa viime viikkoina puhuttaneet ihmisiä muutenkin. Hämeenlinnan kaupunki päätti antaa lisätukea jääliikuntaa harrastaville hämeenlinnalaisille nuorille. Tästä seuraa se, että ulkopaikkakuntalaiset juniorit joutuvat maksamaan korkeampia maksuja harrastamisestaan. On kuitenkin väärin, että juuri lapset laitetaan kärsimään näistä ratkaisuista. No ehkäpä nyt joissain kunnissa vihdoin herätään huomaamaan, mitä hyötyä kuntaliitoksesta olisi heillekin. Hämeenlinna tuottaa monia palveluja, joita myös ympäristökunnissa asuvat käyttävät. Ei sekään ole oikein, että muut noukkivat rusinat Hämeenlinnan leipomista pullista.

Yllättäviä kokemuksia

Perjantai yllätti minut täysin. Astuin ensimmäistä kertaa elämässäni hääpukuliikkeeseen, kun olimme etsimässä ystävälleni hääpukua. Shoppailusta toki toisinaan nautin, mutta jotenkin olen aina vähän oudoksunut kaikenlaista häähössötystä ja häätilpehööriä. Autan kuitenkin ystävääni hääjärjestelyissä mielelläni ja siksi lähdinkin hänen mukaansa täynnä uteliaisuutta. Ja niin siinä kävi, että hetken aikaa seurattuani ystäväni pukujen sovittelua, oli minunkin pakko myöntää, että jotakin ihanaa niissä puvuissa kuitenkin on. Aika pian olisin ollut itsekin valmis järjestämään häät ja kokeilemaan muutamia pukuja. No ehkei nyt kuitenkaan ihan lähiaikoina..

Toisen positiivisen yllätyksen koin, kun olin torstaina töissä. Viime aikoina olen tehnyt töitä aika harvoin ja siksi olin ehkä unohtanutkin kuinka kivaa työnteko voi toisinaan olla. Oikeastaan jopa nautin siitä, että sain istua kassalla ja vaihtaa muutaman sanan asiakkaiden kanssa. Myös työkavereita oli mukava nähdä ja mieleen palasivat ”vanhat hyvät ajat” ennen opiskelujen aloittamista. Joka euron eteen oli tehtävä töitä (niin kuin kyllä nytkin) ja samalla jostain oli löydyttävä aikaa sille, että työnteon lisäksi ehdin mm. suorittaa avoimen yliopiston opintoja, lukea pääsykokeisiin ja ohjata vesijumppaa. Tiedän, että ne, jotka elämääni silloin seurasivat läheltä (tai joilla on omakohtaisia kokemuksia myyjän työn nurjista puolista) pitävät kaihoiluani ihan kummallisena. Ehkä aika kultaa muistot, mutta haikea mieli tulee sitten, kun jonain päivänä joudun lopullisesti myyjänä olon lopettamaan.

Uusi vuosi, uudet kujeet!

Uuden vuoden alku on hyvä syy aloittaa blogin pitäminen. Varsinkin, kun vuodestani 2007 on melko varmasti tulossani elämäni tähänastisista vaiheikkain. Jo keväällä on tapahtumassa monta mielenkiintoista asiaa. Tärkeimpänä niistä tietysti maaliskuun eduskuntavaalit, joissa olen olen SDP:n ehdokkaana Hämeen vaalipiirissä. Ehdolla olen ensimmäistä kertaa. Innolla ja välillä kauhullakin odotan tulevia kuukausia. Koska lähestulkoon kaikki on uutta, kohtaan ja teen päivittäin asioita, joita en ole ennen tehnyt. Välillä se on toki rankkaakin, mutta enimmäkseen kovin innostavaa. Ennen kaikkea tämä on mahdollisuus oppia uusia asioita ja tavata uusia ihmisiä. Tavoitteena on tietysti tulla valituksi kansanedustajaksi, mutta myös tehdä hyvä kampanja oman itseni ja puolueeni vuoksi.

Maaliskuussa olen myös muuttamassa uuteen asuntoon. Muuttaminen itsessään ei ole lempipuuhaani, mutta on ihanaa päästä asumaan vasta valmistuneeseen taloon. Ja parasta on se, että saan oman saunan. Tuskinpa sitä sähkönkulutuksen vuoksi tulee usein lämmitettyä, mutta kylmän talvipäivän jälkeen on mukavaa kutsua kavereita saunomaan. Vanhaa kotiani tulee todennäköisesti ikävä. Siellä on ollut hyvä asua viimeiset kaksi vuotta. Serkkuni Katri on varmasti maailman paras ja ymmärtäväisin kämppis, kun en aina ole ehtinyt tai muistanut imuroida tai viedä roskia. Parasta on kuitenkin ollut se, että Katrin kanssa saa aikaan keskustelun (tai väittelyn) aiheesta kuin aiheesta.

Vaalien lisäksi kevääseeni kuuluu opiskelua. Muutamia kursseja joudun jättämään nyt käymättä, mutta jostain välistä yritän löytää aikaa myös opiskelulle. Keväällä jatkuva opetusharjoittelu on asia, jota odotan kovasti. Syksyn aikana yllätyin taas iloisesti siitä, kuinka mukavaa opettaminen on. Harjoitteluluokkani on ollut mahtava ja lapset mielettömiä persoonia. Usko siihen, että minusta tulee hyvä opettaja, vahvistuu hetki hetkeltä.

Tämän blogin tarkoituksena on näin ollen toimia päiväkirjanani, jossa kerron itsestäni ja ajatuksistani vaalikampanjoinnin tiimellyksessä. Vaalit eivät tietenkään ole koko elämä, joten muistakin tapahtumista ja asioista tulen kirjoittamaan. Välillä tiukkaa asiaa, toisinaan turhempia jorinoita. Blogini tietysti jatkuu maaliskuun vaalien jälkeen, kävi vaaleissa miten tahansa.